Tympeiden ihmisten ankea elämä

Irma
Tuula-Liina Varis
WSOY 2008
**

Tämä sattui käteeni Pitäjänmäen kirjastosta, kun sattui olemaan siellä bestseller-hyllyssä.

Pudotus Siri Hustvedtin jälkeen oli kyllä järisyttävä. Romaanissa käytiin läpi Irman elämä, lähinnä "rakkauselämä". Olen nyt viime aikoina lukenut useamman kotimaisen kirjan, joiden aiheena on takakansitekstin mukaan ollut "rakkaus". Minun on sanottava, etten tunnista tätä "rakkautta" siksi, mitä itse sanalla käsitän. Olen nyt lukenut niin monta tämän teeman kirjaa, että uskallan jo tehdä yhteenvedon: tuntuu, että suomalaisten kirjailijoiden maailmassa se, mitä tarkoitetaan "rakkaudella" on joku seksin jälkeinen tai siihen muuten liittyvä tunnetila. Minusta se on kauhean alkeellista ja surullista. Keskinäisestä lämmöstä, kiintymyksestä, kunnioituksesta, syvästä vuorovaikutuksesta, vastuusta ja huolenpidosta ei tämän termin yhteydessä ole puhetta. Ainut kotimainen kirjailija, jossa on esiintynyt minulle tuttu rakkauden käsite, on Lars Sund. Hänkin suomenruotsalainen. Tai nykyisin jopa ruotsinsuomenruotsalainen.

Onko tämä vain kirjailijoiden ongelma? En usko. Pelkään pahoin, että se kertoo jotain kulttuurista, jossa elämme. Tympeää. Vai onko niin, että jos suomenkielinen kirjailija kirjoittaisi jostain oikeasti hyvästä ja kauniista, häntä ei otettaisi todesta?

Jos joku osaa ehdottaa syvällisiä, kauniita, tietysti traagisiakin suomalaisia kuvauksia rakkaudesta, niin ehdottakaa! En tietenkään kaipaa mitään Hertta-sarjaa, vaan oikeaa kirjallisuutta.

Ehkä luen tästä lähtien vain kotimaisia dekkareita, jotka eivät yritäkään kuvata mitään, mitä kutsuttaisiin "rakkaudeksi". Rakkaudesta luen mieluummin muiden kulttuurien edustajien kirjoja.

Kaksi tähteä annan Irmasta siksi, että olihan se hyvin kirjoitettu. Vatsanpohjaa kouraisi kuvaus hirveistä kuukautisista jne.

Sivistyneiden ihmisten tragedia

What I Loved
Siri Hustvedt

*****

Olipa hieno kirja! Avasi näköaloja moneen suuntaan. Ensinnäkin oli New York, joka on vanha kotikaupunkini, mutta josta en todellisuudessa tiedä paljoakaan, koska vietin siellä kolmisen vuotta lähinnä joko YK:n kellarissa tai uupuneena pikkulapsen äitinä kotona. Tässä kirjassa avataan newyorkilaisen taidemaailman kiemuroita, ja nykytaiteen katsomistapaa tavalla, joka on minullekin kuvataiteesta aika vähän tietävälle ymmärrettävää. Todella hienoa!

Toinen teema on psykopatia ja se, miten sen kanssa perheessä eletään. Tässä asetelma on se, että psykopaatti on perheen lapsi. Lapsen varttumista, valheiden, varastelun ja hyväksikäytön muuttumista yhä räikeämmäksi seurataan, ja se on tuskallista. Luonnehäiriöisestä puolisosta sentään voi ottaa avioeron, mutta entä lapsesta? Missä vaiheessa on annettava periksi ja myönnettävä, että oman turvallisuuden vuoksi nuori on jätettävä oman onnensa nojaan? Millaisen syyllisyyden kanssa joutuvat elämään sellaisen sukupolven vanhemmat, jotka ymmärtävät vanhemman vastuun lapsen kasvamisessa terveeseen aikuisuuteen?

Kolmas teema on rakkaus. What I loved kertoo rakkaudesta, erilaisista rakkauksista. Rakkaus puolisoon, ystävään, lapseen. Tarinassa on alku, keskikohta ja loppu - rakkaudet alkavat, ne kukoistavat ja ne menetetään. Tarinan minä-henkilö on mies. Lopussa hän menettää kaksi naista - ensin oman vaimonsa ja sitten pitkän ajan jälkeen ystävänsä, jonka kanssa oli elänyt hyvin läheisessä suhteessa. Näitä kahta rakkauden katoamista, siis naisten ratkaisuja, en ihan ymmärtänyt. Helpommin ymmärrettävä oli vaimon katoaminen. Hän ei kestänyt enää elää kodissa ja avioliitossa, jossa kaikki muistutti kuolleesta lapsesta. Sen jotenkin voin tajuta, mutta on niin kauhean surullista, että jos ensin menettää lapsen kuoleman kautta, sitten pitää vielä ehdoin tahdoin luopua ihmisestä, jota rakastaa ja joka rakastaa. Avioliitto ei toden totta ollut huono, mies rakastava, hellä ja asioita aidosti jakava. Eikö olisi riittänyt, että he olisivat vaikka muuttaneet toiseen asuntoon? Toinen menetys oli vielä käsittämättömämpi - miksi ihmeessä Violet pakeni miestä, johon oli niin syvästi kiintynyt ja joka oli kiintynyt häneen? OIkein loukkaannuin päähenkilön puolesta, kun Violet sitten kirjoitti kirjeessä Pariisista, että tapailee siellä jotain miestä hotellissa. Eihän se voi olla samanarvoista eikä lähellekään. Oikea, välittävä, jakava rakkaus samalla aaltopituudella olevien ihmisten välillä on maailmassa niin harvinaista, että jos sellainen kohdalle sattuu, miten ihmeessä siitä kukaan vapaaehtoisesti luopuu?

Kirjan tarina oli kaikella tavalla tosi traaginen, mutta minua ilahdutti kauheasti, että vaikka kyse oli taiteilijoista, he käyttäytyivät, puhuivat ja elivät niin kauniisti ja viisaasti. Tarkoitan, että Suomessa saman alan ihmisistä olisi luultavasti kirjoitettu viinanhuuruinen rentturomaani. En tajua, miten renttuus edistää taidetta tai miten tietoiset ihmiset, ihmiset, joilla on kyky ja mahdollisuudet valita elämäntapansa, voivat ja viitsivät käyttäytyä ja puhua tympeästi.

Ihan oli kuin olisin saanut märästä rätistä naamalle, kun vaihdoin samana iltana seuraavaan kirjaan, Tuula-Liina Variksen Irmaan. Romaani alkaa kulttuuridelegaation reissulla ja heti alkajaisiksi ihmiset vain hattuilevat ja valittavat toisilleen. Tervetuloa mielen loskaan ja räntäsateeseen!

Mikä on ongelma ja mikä ei?

En voi mitään kaulalleni
Nora Ephron
Otava 2007
***

Sain tämän synttärilahjaksi, kiitos kaima! Kiinnostuin kirjasta oitis, kun muistin, että Yle Radio 1:n kolumnisti Jertta Blomstedtkin puhui tästä joskus. Hänen radiokolumneissaan yleensä on paljon asiaa.

Nora Ephron on vähän päälle kuusikymppinen kirjailija New Yorkissa. Tässä kirjassa hän pohtii omaa naisenelämäänsä. Kirjan alkupuoli jotenkin tyrmistytti, koska hänen keskeisiä ongelmiaan näyttivät kaulan lisäksi olevan kynnet, tukanpesu (ei osaa pestä tukkaansa itse), erilaisten plastiikkakirurgisten nesteiden ruiskuttaminen kasvoihin yms. asiat, jotka tuntuvat minun todellisuudessani aivan marginaalisilta asioilta. Suorastaan ihmetytti, mitä ja ketä varten näinkin fiksu ja menestynyt nainen hermoili ulkonäöstään niin paljon? Vai ehkä minäkin 20 vuoden päästä ehdin murehtia kaulaani? Jos, niin sitten kai minulla menee todella hyvin.

Loppua kohden lukukokemus parani, kun kysymyksetkin alkoivat tuntua tutummilta: lastenkasvatus, kirjahurmio, tarinoita toimittajan ja kirjoittajan elämästä sekä viimeisen pakinan iso K. Nautin myös newyorkilaisen elämän kuvauksista. Vaikken haluaisi siellä koko elämääni elääkään, tunnistan asioita, joista nautin.

Ihan täysiä pisteitä en voi antaa käännöksestä. Siellä on ilmeisiä virheitäkin. Turtleneck ei ole kilpikonnakaulus vaan poolokaulus.

Elämää ulkoavaruudessa, lainahöyhenissä

Puhtaalta pöydältä
Regina Rask
Otava 2006
***

Tämä kirja kertoo minulle tutusta maailmasta, jos kohta itse olinkin diplomaattipestillä multilateeraaliedustustossa New Yorkissa, en ollut yksin ja muutkin tällaiset ulkoiset seikat olivat toisenlaiset. Mutta se, miten Rask kuvaa UM:n työkulttuuria ja sisäistä ilmapiiriä on ihan yksi yhteen sen kanssa mitä olen kokenut. Outoa hommaa. On se onni, että sain lähdettyä ajoissa. On nimensä vieraskieliseksi ja siten hienommaksi vääntäänyt suurlähettiläs, patalaiskoja sihteereitä, elämänsä tyhjäksi kokeva puoliso, täysin ulkopuolisia paikalta palkattuja sekä se kuningassääntö, että vaikka tehtävät ja niitä hoitavat ihmiset vaihtuvat tiuhaan, kukaan ei opasta seuraajaansa, siitä romaanin nimikin. Hyvä että kirjoituspöydäön laatikosta löytää lyijykynän.

Hilpeää ja tarkkanäköistä luettavaa, vaikka ei mitään korkealentoista eikä syvälle luotaavaa romaanitaidetta. Minua vieraannutti päähenkilön maailmasta hänen keveät, sitoutumattomat seksisuhteensa. Sellaisia kirjoittaja kirjoittaa, koska sellaisessa maailmassa ihmiset elävät ja haluavat siitä myös lukea. Minä tulen näiden tarinoiden lukemisesta aina pelkästään surulliseksi. Maailmassa on niin paljon yksinäisyyttä, kun ihmiset eivät ota itseään ja toisiaan tosissaan.

Tosissaan ottamisen häivähdys tulee lopussa, kun päähenkilön kotipuolessa Suomessa tapahtuu dramaattinen onnettomuus, joka panee maailman palikat kerralla tärkeysjärjestykseen.

Luettaisin tämän jokaisella, joka harkitsee uraa ulkoministeriössä samoin kuin jokaisella, joka harkitsee elämää diplomaatin puolisona.

Lapsellista menoa Espoossa

Haarautuvan rakkauden talo
Petri Karra
Gummerus 2008
*1/2

Kamalaa. Nyt riittää näiden kotimaisten avioerokirjojen lukeminen. Tätäkin jossain mainostettiin "realistisena", mutta en tunne tällaista todellisuutta. Enkä puhu nyt siitä, että teoksen perusmuoto on farssi. Harva kai kuitenkaan palkkaa prostituoitua näyttelemään uutta tyttöystävää pian entiselle vaimolle.

Kirjan nimi on jo harhaanjohtava. Tässä ei nähdäkseni minkään henkilöiden välillä ole eikä ole ollutkaan sellaista asiaa, jota minä kutsuisin rakkaudeksi. On vain hyvin lapsellisia ihmisiä, joiden henkinen taso on korkeintaan eskarilaisen luokkaa ja heidän välillään vellovat sekavat seksihalut.

Farssikaan ei toimi, ellei henkilöhahmoissa ole jotain reaalimaailman tunnistettavia piirteitä. Sen takia en lakkaa ihmettelemästä näiden ihmisten mielenmaisemaa.

Teksti on pitkälti dialogia. Joku hyvä ajatuksenjuoksu siellä täällä esiintyy. Siitä puoli tähteä- Viisaimmat sanat sanoo prostituoitu, joka toteaa, että hänelle seksi on 99-prosenttisesti henkinen asia. Sitä kuitenkin jäin ihmettelemään, miksi niitä 99 prosenttia laiminlyötiin ja harjoitettiin vain sitä yhtä prosenttia.

Sain luetuksi tämän järkäleen loppuun vain sen momentin vetämänä, että mitähän noille piruparoille seuraavaksi tapahtuu. En viisastunut, kaunistunut enkä avartunut mieleltäni.

Osaisiko joku kertoa Suomessa avioerosta selviämistarinan samaan tyyliin kuin Elizabeth Gilbertin Eat, Pray & Love? Jos osaisi, sen lukisin mielelläni. Muuten taidan vaihtaa genreä.

Eroamisen käsittämätön keveys

Kaikki onnelliset perheet
J.P. Pulkkinen
Teos 2008
***1/2

Tartuin tähän kirjaan, kun muuan suuresti arvostamani ystävä ja kollega sitä voimallisesti kehui.

Huomaan lukevani avioerokirjallisuutta, luonnollisista syistä. Luulenpa, että ihmisten syyt mennä naimisiin muistuttavat toisiaan enemmän kuin ihmisten syyt erota. Itse asiassa tuntuu siltä, että jos rakkaustarinat ovat kiinnostavia, niin erotarinat ne vasta kiinnostavia ovatkin. Toistaiseksi en ole lukenut yhtään kuvausta, joka muistuttaisi omaani. Voi olla, että jokainen tarina on perusteiltaan ihan erilainen, vaikka saattaa sisältää samoja ilmenemismuotoja.

Tässä on kolme pariskuntaa, joiden tarinat on punottu yhteen. Kaksi osapuolta, kolmas, joka katsoo ja jolle tulee niin mukavasti kuuma. Ja kylmä. Naimisissa oleva mies ja naimisissa oleva nainen tapaavat, alkavat tapailla, ja syntyy suhde. Avioliitot särkyvät.

Tapahtumien ja tunteiden kulku on piirretty kevein vedoin. Ehkä liiankin kevein? Kumpikin syrjähypyn osapuoli on naimisissa ja heillä on lapsia. Ihmettelen sitä, että kirjaan ei lainkaan sisälly kuvausta siitä päänsisäisestä moraalisesta pirunpolskasta, jonka tällainen tilanne aiheuttaa. Siltä osin jopa uskottavuus kärsii.

Nähdäkseni syrjähyppy edellyttää sekä veto- että työntövoimaa. Vetovoima käy selväksi, mutta työntövoima kummankaan osapuolen kohdalla ei aivan. Ymmärtääkseni avioliiton pitää olla paitsi väljähtynyt ja hoitamaton, myös sisältää umpikujia ja selvittämä'ttömiä loukkauksia ennen kuin ihminen hyppää aidan yli. Tämä jäi epäselväksi. Miksi nämä ihmiset olivat niin kevyesti valmiit luopumaan rauhasta ja lastensa ehjästä kodista?

Jotekin kevyttä on kaikki, ihmisten väliset suhteet, tapaamiset, olemiset. Elämänmakua tuova rosoisuus puuttui.

Plussaa annan monen muun asian ja ilmiön kuvauksesta. Kuten siitä, miltä tuntuu olla hömppää suoltava naistenlehtitoimittaja. Millaista on taiteilijan epätoivo parempansa edessä. Itse asiassa kirjan rajuin ratkaisu osoittautui minulle kaikkein käsitettävimmäksi. Ymmärrän, miten koville ottaa, kun luova ihminen huomaa työnsä keskinkertaiseksi.

Otetaan ajan ilmiöt ja tehdään niistä ooppera

Isän tyttö
Olli Kortekangas
Suomen kansallisooppera 10.2.2009
***

Menin hyvin kiinnostuneena katsomaan Isän tyttöä, kun olin toissa kesänä nähnyt sen Savonlinnan versiota sivusilmällä televisiosta. Minusta hahmot näyttivät silloin raikkailta ja mielenkiintoisilta.

Raikkaita ja mielenkiintoisia ihmishahmoja oopperassa oli myös Helsingissä. Se oli Isän tytön paras puoli - samoin kuin se, että näyttelijäntyö oli niin hyvää. Minusta tämä pärjääjä-isoäiti, joka otti poikaystäväkseen talonmiehen, oli oikein sympaattinen. Samoin muut naishahmot. Heissä oli luonnetta.

Mitä tulee musiikkiin, en osannut siihen ihastua. Jotenkin se tuntui vähän jäsentymättömältä. Onko nykyisessä nykymusiikissa ihan kiellettyä, että sieltä jäisi joku korvamato? Vielä Aulis Sallisen ja Joonas Kokkosen oopperoissa sellaisia on. En huomannut, milloin musiikki olisi ilmentänyt onnellisia tunteita, milloin muita tai mikä ero näillä olisi sävelkielessä ollut. Olisi ollut ihan paikallaan, jos olisi kuulunut vaikka duurisointuja silloin, kun kyse oli rakkaudesta tai lapsista.

Ajankuvia ja aikamatkoja tässä tehtiin, niin kuin eduskunnan juhlatilausoopperalta voi odottaakin. Välillä tuntui vähän päälleliimatulta, kun esimerkiksi kuoro oli puettu kaikkien aikojen muotivaatteisiin. Sitäkin päälleliimatumpia olivat haavikkomaiset syllogismit, jotka kuulostavat komeilta ja syvällisiltä, mutta eivät tarkoita mitään: nyt on nyt... jne.

Mutta kyllä kannatti mennä, vaikka seuralaiseni valitti, että olisi lähtenyt väliajalla kotiin, ellei olisi ollut seuraa. Ja kun oopperan väliaikatarjoilun tuottava firmakin on muuttunut, eikä sieltä enää saa Laphroaig-viskiäkään!

Kun kukaan ei ole aikuinen

Paikkaa ja mieltä
Mari Mörö
WSOY 2007
****

Ihan viime vuosina on tullut paljon avioeroa ja perheen hajoamista käsitteleviä kirjoja. Huomaan, että niitä on tullut tilattua kirjastosta aika pino.

Paikkaa ja mieltä on satiiri ns. kypsästä avioerosta, jossa lapset jäävät asumaan perheen taloa (joka ei ole perheen, vaan varakkaan isoisän), ja vanhemmat ovat siellä heidän luonaan vuoroviikoin. Huoltotoimet ja jatkuva remontointi on ulkoistettu huoltofirmalle.

Satiiri ei säästele ketään. Vastuuta pakoilevat aivan kaikki ja pakokeinot ovat typeriä. Äiti pakenee lähinnä kuvitteelliseen miessuhteeseen, jonka totuus paljastuu lomamatkalla, isä heittäytyy sairastelevaksi surkimukseksi, isovanhemmat huikentelevat. Huoltomieskin on omalla odysseiallaan aikuisten lasten ihmemaailmassa ja hakee voimautumista Juhtaiskistä. Koti on jonkinlainen näyttämö, jossa kuvataan naistenlehteä. Lapset oireilevat.

Teksti on rapsodista, mikä on oiva tyylivalinta, kun henkilöidenkin ajattelu ja ote maailmaan on myös rapsodinen. Minulle se muodostui vähän ongelmaksi, kun lukuaikaa on niin vähän ja vain myöhään illalla puoliunessa. Suoraan sanon välillä putosin kärryiltä.

Hyvä kirja, mutta se meni tavallaan niin rankasti satiirin puolelle, että jää vähän etäiseksi. Ei kosketa sydäntä. Siksi neljä tähteä.

Elämän äärirajoilla

Yksityiset tähtitaivaat
Olli Jalonen
Otava 1999

En arvostele, koska jäi kesken, ainakin tällä kertaa.

Kolmas kirjamessujen kolme pokkaria kympillä -satsistani oli tämä Jalonen. En muista hänen kirjojaan aiemmin lukeneeni.

Kokemus oli hämmentävä. Ensiksi meni melkein sata sivua, että ymmärsin ollenkaan, mistä ja millaisista tilanteista on kyse. Enimmäkseen ulkomaalaisten elämästä Stalinin Venäjällä. Se oli kurjaa ja kauheaa. Todella kauheaa.

Noin sivulla 200 jätin kirjan kesken. Syy oli se, että siihen mennessä jo toisen kerran silvottiin ruumiita. En jaksanut enää. Ehkä olisin jaksanut pitempään, jos minulla olisi ollut enemmän lukuaikaa ja toinen tilanne. Nyt on vain hetki ennen nukahtamista ja kun ei mitään eikä ketään muuta seuraa siinä tilanteessa ole, en jaksa tällaisia painajaisia.

Mutta ei tämä ole ainut syy sekaviin tunteisiin. Jollain tavalla kirja on kyllä ihan ilmeisen hyvää kirjallisuutta. Kuvaus on tehokasta ja näkökulmallista. Silti ihmettelen epätäydellisiä lauseita. Onko se joku omaperäinen tyyli vai huolimattomuutta? Toinen, mikä ihmetytti, oli epärealistiset seikat kaiken inhorealismin keskellä. Otetaan vaikka kirjan pääparin välinen suhde. Jos nainen elää kahden lapsen kanssa metsässä hökkelissä kuin susi luolassa, ei hän hankkiudu suhteisiin ventovieraan kanssa ja tee ehdoin tahdoin lisää lapsia. Ei ainakaan tällainen nainen, jolla muutoin on niin vahva eloonjäämisvietti. Minusta koko juttu yksityiskohtien kuvauksineen on ihan outo seksuaalifantasia. Kirjassa myös äiti jättää vastasyntyneen lapsen kahdeksi vuorokaudeksi isän hoitoon, ilman imetystä, pelkälle vedelle. Nähdäkseni lapsi ei voi kestää niin kauaa. Vastaavia omituisia juttuja kirjassa on niin paljon, että ne heikensivät eläytymistä.

Mutta jollain toisella tavalla teksti siis kuitenkin oli erittäin hyvää.

Onnistumisten takana on työtä ja epäonnistumisia

Laterna Magica
Ingmar Bergman
Otava 1987 (pokkari myöhemmin)

Tämä tarttui mukaani kirjamessujen pokkarilaarista, kolme pokkaria kympillä - mikä on ainut selitys sille, että luin sen suomeksi. Tälläiset on luettava alkukielellä.

Olen suuri IB -fani, olen nyt joulun aikaan taas kerran katsonut Fannyn ja Alexanderin ja mikä onnenpotku, kun Siilinjärven kirjastosta löytyi vielä se pitempi versio.

Laterna Magica on Bergmanin muistelmateos. Oli jännä lukea sieltä niitä aineksia, jotka ovat päätyneet F&A:han. Omasta lapsuudesta ne ovat peräisin, taiteilijan vapaudella järjestettyinä.

Luovan työn tekijälle Bergmanin muistelmat ovat erityisen kiinnostavaa ja kannustavaakin luettavaa siksi, että enimmäkseen se sisältää kertomuksia kaikenlaisista epäonnistumisista. Niin suuri ja tärkeä taiteilija kun hänestä tulikin, elämä ei totisesti ollut tanssia. Tätä vasten muistelen vähän huvittuneena kaikenlaisia nekrologeja ja muisto-ohjelmia, joita tuli hänen kuolemansa yhteydessä pari vuotta sitten. Pelkkää suitsutusta, suurmiehen korottamista jaliustalle monumentiksi. Muistelen muitakin vastaavia, jokaisen itseään kunnioittavan musiikkitoimittajan pitää kiroittaa suuria sanoja Sibeliuksesta. Onkohan meillä toimittajilla sellainen taipumus, että tunnemme itsemme suuriksi, kun pääsemme kirjoittamaan isolla palstatilalla suuria sanoja suurmiehistä?

Epäonnistumisista, harha-askelista ja surkeuksista ja kaikenlaisista sairauksistakin Bergman pääsi eteenpäin jatkamalla sitkeästi työtään. Sehän se on ainut vastaus, surkeuksiin ei pidä jäädä. Tämän kun aina muistaisi omalla vuoristoradallaan.

Yksityiselämästäänkin Bergman kirjoittaa. Olen joskus aikaisemmin lukenut hänen lapsuuttaan kuvaavan Den goda viljanin, joten osa siitä oli tuttua. Hänestä tuli ihmisten välisen vuorovaikutuksen ja tunteiden mestarikuvaaja elämänkoulun kovilla opeilla - sillä että joutui lapsena sietämään kotonaan kauheaa ristiriitaa perheen ulkokuoren ja sisäisen elämän välillä. Kyvyn rakastaa hän saavutti vasta vanhana. Ensimmäiset avioliitot ja perheet vaikuttavat aika kauheilta, teki pahaa lukea täydellisestä vastuuttomuudesta vaimoja ja lapsia kohtaan. Ei Bergman kaikesta tästä ylpeydellä kerro, vaan kokee vastenmielisyyttä omaa nuorta itseään kohtaan.

Viimeinen luku käsittelee viiltävällä tavalla aikuisen ymmärryksen kautta lapsuusperheen hänen sieluunsa aiheuttamaa haavaa. Jotkut onnistuvat tekemään sellaisesta taidetta, toiset tuhoutuvat.

Kohellusta taiteen nimissä

Volvo Amazon
Juha Hurme
Otava 2007
***

Juha Hurme nauttii suurta arvostustani teatteritekijänä sekä Radio Yle 1:n kolumnistina ja kirjakerhon toisena vetäjänä. Niinpä kun häneltä ilmestyi kaunokirjallinen teos, merkitsin sen oitis lukulistalleni.

Romaaneja kirjoittavilla ihmisillä on taipumuksena kirjoittaa ensimmäisenä kirjanaan jotain omaelämäkerrallista tai tunnustuksellista. Näin teki myös Hurme. Volvo Amazon muistelee Hurmeen hurjaa nuoruutta villinä ja vapaana teatterintekijänä. Olihan se melkoista kohellusta. Temput olivat sellaisia, etten oikein osaa niihin eläytyä ja ihan vähän hämmästelen, että melkein viisikymppinen Hurme jaksaa niitä selostaa. En toki epäile, etteikö ollut hauskaa. Ja tietysti hänellä on omaan menneisyyteensä hellä suhde, toivottavasti jokaisella on.

Välillä putosin kärryiltä sekä tunnetilan että tarinan syövereiden osalta, mutta toisin paikoin oli erinomaisen terävää juttua ja intohimoista toimintaa, jopa osuvaa analyysiä. Lukihan tuon.

Kirjoita, Juha, lisää - jos vaikka omasta nykyisestä näkökulmastasi? Ja jos et kirjoita, niin puhu ainakin radiossa. Sitä on kiva kuunnella.

Kovaa ja korkealta

Jouluoratorio
J.S. Bach
Cantores Minores ja Lohjan orkesteri
22.12.2008 Helsingin tuomiokirkko
***

Viimeinkin pääsin kuuntelemaan tätä jouluntekijäkappaletta livenä. Oli vaikea pysyä hiljaa, kun osaan ekan kantaatin kuorokappaleet ja oikeastaan kaiken muunkin. Piti viime vuonna päästä itse laulamaan tätä Nilsiän Harmonian kanssa, mutta sitten kaikkosivat tenorit ja vaikka kuoro pystyy ihmeisiin, tenoristemman laulaminen ilman laulajia ei sentään onnistunut.

Hyvinhän se meni, lujalla rutiinilla. Erityisesti ilahdutti ajatella, että mukana oli kaksi tuttua: Arttu laulamassa 2. sopraanoa ja Marion soittamassa selloa.

Yhtä kuitenkin jäin ihmettelemään. Tempo oli hurja. Ei mikään tempo giusto, vaan niin kovaa kuin päästään. Koko teos vetäistiin läpi alle kahden tunnin. Tarkistin kotona: oma unkarilainen levytykseni oli yli puoli tuntia pitempi, vaikka siinä ei ollut mukana konserttiin väistämättä sisältyviä taukoja.

Istuin aika lailla keskellä hitaasti ja raskaasti kaikuvaa kirkkoa. Rajusta vauhdista oli se seuraus, että monet kuorokohtaukset ja muutkin nopeatempoiset osat menivät aika lailla puuroksi. Viimeisessä osassa taisi trumpettiparka ihan pudotakin kuvioista vauhdin takia. Siinä kärsi dynamiikka ja barokin hurmaavan kepeä keinahtelu. Mahtoiko kapun korokkeella kuullostaa toisenlaiselta?

Jäin miettimään sitä, että Bachin aikaiset kirkot olivat ihan yhtä kaikuisia ja Johann Sebastian oli kyllä sellainen pelimanni, että hän osasi ottaa tällaiset asiat huomioon säveltäessään. En voi uskoa, että hän olisi tarkoittanut kappaleen soitettavaksi tässä vauhdissa. Nautittavaa sen olla pitää.

Nainen tarvitsee aikaa

Elä ihmeessä
Hilkka Olkinuora
Helmi 2008
***

Tartuin tähän myönteisten kritiikkien perusteella ja koska tykkään Olkinuoran suorasukaisesta tyylistä.

Kun olin lukenut noin sivun, ja selannut vähän eteenpäin, päätin, etten käytä kirjaan yhtä iltaa eteenpäin. Ei siksi, etteikö se ole hyvä, vaan siksi, että olen viime vuosina lukenut niin paljon tällaista arkiviisauskirjallisuutta, etten juuri nyt kaipaa sitä enempää. Kaikki kirjan totuudet ovat jostain jo minulle niin tuttuja, että osaisin kirjoittaa itse ihan samanlaisen kirjan. Ei silti, toivon, että kirjasta on paljon tukea ja rohkaisua monelle naiselle, jotka huomaavat olevansa ahtaissa elämäntilanteissa.

Yksi kohta jäi kuitenkin mietityttämään, ja se on se, jossa puhutaan työelämän valinnoista.

"Monet naiset ovat ratkaisseet naistyöpulman ryhtymällä yrittäjiksi. He tavoittelevat ja usein löytävätkin muuta kuin miestyöpalkitsevuutta. Työaikojen vapautuminen, innostava työnsisältö, inhimillinen ilmapiiri, pokkuroinnin ja palaverien puute motivoivat. Vaarana on kuitenkin, että naiset vetäytyvät omille mukavuusalueilleen, rattoisaan reservaattiin, sen sijaan että he olisivat mukana muuttamassamiespainotteista työelämää ihmismäisempään suuntaan."

Tämähän kuvaa tarkkaan minun valintojani. Tunnen piston sydämessäni tai ainakin jonkinlaisen haasteen.

Minusta ratkaisu on se, että työelämän on tunnustettava tätienergian mahdollisuudet. Naiset elävät pitkään ja pysyvät työkuntoisinakin pitempään kuin miehet. Sen jälkeen, kun lapset eivät enää tarvitse koko ajan läsnäolevaa äitiä, naisilla on parikymmentä hyvää työvuotta edessään. Kaikenlaisiin johtotehtäviin tarvitaan muitakin kuin sellaisia naisia, jotka ovat jo varhaisessa aikuisuudessaan päättäneet jättää perheellistymättä (tai jotka ovat siihen tilanteeseen päätyneet tahtomattaan). Tarvitaan naisia, jotka ovat olleet elämän suurissa mankeleissa, kokeneet lapsellisten ruuhkavuodet ja riittämättömyyden, aviokriisit, rahan tiukkuuden, ajan puutteen, joka suunnalta tulevat ylivoimaiset vaatimukset omissa nahoissaan. Sellaisista naisista voi tulla ihmismäisiä johtajia, jotka muuttavatkin työelämän arvoja ja toimintatapoja.

Mieleen tulee monta tällä hetkellä johtavassa asemassa olevaa naista, mutta en ryhdy kehumaan nimeltä, koska en tunne heidän johtamistapojaan. Eihän ankara naisenelämä välttämättä ketään jalosta, voihan olla, että ruuhkavuosiputken päästä tulee myös vallanhimoisia, kostonhaluisia tyranneja. Mutta jos hyvin käy, niin myös erittäin avarakatseisia, ihmisten hyvinvoinnista kiinnostuneita luovia ongelmanratkaisijoita.

En tiedä pääsenkö ja haluanko edes koskaan täältä mukavuusreservaatista isommille vesille vaikuttamaan, mutta ainakin kannustan niitä, joilla on ilmeisiä mahdollisuuksia ja taipumuksia!

Mielen pyörteitä raukeasta elämästä

Kesäpäiväkirja
Kati Tervo
WSOY 2008
***

Tulipa vastaan kirja, joka herätti isot tunteet. Ensimmäinen ajatus oli ihan rehellinen kateus. Kuinka jollakulla, ja vielä kirjoitushaluisella ihmisella voi olla noin helppo elämä! Mikäs on kirjoitellessa, kun aikaa on paljon, vain yksi ja aika iso lapsi hoidettavana, ei päivätyötä, ei rahahuolia. Siinä voi antautua tarkkailemaan lintuja ja kasveja, muistelemaan muinaisia ja penkomaan tunteita.

Mutta kun vähän pidemmälle luin, kateus katosi. Alkoi pikemminkin ahdistaa moni asia. Miten aikuisen naisen tahto ja tarpeet voivat olla miehestä kiinni. Autoa ei hankita, kun mies ei halua, niinpä nainen raahailee ruokia ja tavaraa mökille vaivalloisten taipaleiden takaa. Vielä kauheammalta tuntui, että viisikymppinen nainen joutuu kestämään satunnaisesti ryyppäilevää, murjottavaa, tiuskivaa ja katoavaa miestä - vielä sellaista, josta on faktisesti riippuvainen. En jaksaisi sellaista ollenkaan. Mutta Kati vakuuttelee moneen kertaan olevansa onnellinen. Sehän on hyvä, en epäile ollenkaan. Minä vain ahdistuisin tuollaisissa oloissa. Minun kykyni sietää sikamaisuuksia on vain niin vähäinen. On se hyvä, ettei kukaan mies joudu sietämään minun suvaitsemattomuuttani!

Kirja on hyvin kirjoitettu, teksti sujuvaa ja vetävää, ja siksi puoltaa paikkansa. Jäin miettimään, että jos tästä puuttuisi se ulottuvuus, että Kati on tunnetun ja julkisuudessa mielellään patsastelevan kirjailijan vaimo, niin olisiko kirjalla yleistä kiinnostavuutta? Muistaakseni Kesäpäiväkirja sai aika myönteiset kritiikit ja siksi kai minäkin kirjaan tartuin. Se toimi minullekin peilinä ja herätti tunteita, joten sillä tavoin se oli kannattava lukukokemus. Mutta muuten tuntuu, että sen arvo on avatussa intimiteetissä, ei missään sen suuremmassa tai yleisemmässä. Jäin miettimään, että mikä meitä vaivaa, kun me niin kaipaamme ja arvostamme tällaista etäintimiteettiä?

Äidinrakkauden sietämätön paino

Avoimien ovien päivä
Anna-Leena Härkönen
Otava 1998
***1/2

Tämä on ennen muuta tarina naisten keskinäisistä suhteista - sisarten välisistä suhteista ja suhteesta äitiin. Miehet ovat sivuosassa, vaikka kertomus alkaakin purkautua tilateesta, jossa päähenkilö on eronnut arvaamattomasta, väkivaltaisesta miehestään. Epäonnistuneen avioliiton taustalla on suhde arvaamattomaan äitiin. Menee siis ihan psykologian teorioiden mukaan - vaikka läheisten ihmisten tyylilaji olisi eri, ihminen etsii itselleen tietämättään samat ongelmat yhä uudelleen, kunnes kykenee ne ratkaisemaan (jos koskaan).

Ongelmallinen äiti edustaa pohjalaista ylpeyskulttuuria. Kun perheessä tulee ongelmia, hän ensiksi huolestuu perheen maineesta. Likapyykit pitää ehdottomasti pestä oman kodin seinien sisäpuolella. Äidillä on täysin vankkumaton käsitys omista äitiydentaidoistaan. Mitään asiantuntija-apua ei pidä hankkia. Tämä on minulle hyvin vierasta, mutta tunnistan kyllä, että näin toimivia ihmisiä on paljon. Tutumpaa oli se, että äiti ei elänyt omaa elämäänsä, vaan lastensa kautta, oli heistä riippuvainen.

Sisartusten väliset suhteet ovat ihan kadehdittavat. He ovat toistensa ylimmät luotetut ja jotenkin ihan sydäntä käänsi, kun siskokset kaipasivat toistensa luo, halusivat nukkua samassa huoneessa, söivät ja joivat, jakoivat salaisuuksia.

Aika rohkea yritys kirjoittaa intiimiä perheenjäsenten välistä dialogia, jossa toden teolla selvitellään välejä. Kaipa Härkönen siinä aika hyvin onnistuukin.

Minun eläytymistäni romaanien naisihmisiin heikentää aina se, kun he ahdistuksensa ja yksinäisyytensä lääkkeeksi joko juovat itsensä juovuksiin tai harrastavat irtosuhteita, usein molempia samalla kertaa. Tekee aina mieli huutaa romaanihenkilön korvaan, että lopeta heti, tuosta saat vain lisää ongelmia, mutta eivät ne kuule. Tahallista typeryyttä on vaikea kestää.

Mukiinmenevä ja todentuntuinen romaani, mutta ei sanataidetta. Siksi kolme ja puoli tähteä.

Sirkustelua paremmassa kaupunginosassa

Liha tottelee kuria
Miina Supinen
WSOY 2007
****

Kirjan takalieve sanoo, että kertomus on komedia, mutta vielä tarkemmin: se on satiiri. Heti kansikuvat, takakansi teksti ja aloitussanat: "Olipa kerran..." paljastavat, että nyt liikutaan muutama sentti maanpinnan ja realismin yläpuolella. Ja hyvä niin, jos tyylilaji olisi ollut jotenkin arkisempi (vrt. Anja Snellman tai Anna-Leena Härkönen), en olisi jaksanut näin rivoja juttuja lukea. Mutta nyt suorastaan nautin.

Olipa hyvin kirjoitettu kirja. Muistan joistain lehtiarvioista lukeneeni kirjoittajan sanoneen, että kirjoittaessa pitää päästellä vaan, eikä äkistellä ollenkaan. Siltä tämä tuntui, on päästelty, mutta tietysti taidolla. Tarina on slapstick -viihdettä, mutta sitä nautittavampia ovat henkilöhahmot. Isä Launo, joka on kyllä huippumuusikko ja sillä tavalla herkkä, mutta muuten tunne-elämässään ihan pihalla. Herkullinen pieni Pelagia, joka ei varmaan ymmärrä ympärillään tapahtuvan sirkuksen ulottuvuuksista paljoakaan, mutta heittää sekaan oman kommenttinsa pissaamalla väärään paikkaan. Astra on mahtava karikatyyri vallitsevan seksuaalikulttuurin kasvattamasta nuoresta: hän ei edes väitä etsivänsä rakkautta, vaan pelkkää kylmää ja kovaa seksiä. Asetelma tietysti kääntyy herkullisesti päälaelleen lopussa. Teinipoika Silmu hakee miehuuttaan ja säheltää säälittävästi bodaussalilla. Täytyy vain ihmetellä, mistä Supinen on saanut niin paljon tietoa tällaisesta asiasta, joka on aika yksioikoisesti miesten juttu. Äiti Katriina rakentaa tarmokkaasti menestyksen kulissia ja on määrätietoisesti hukannut itsensä jopa itseltään. Tästä sitten alkavat juhlat, joissa avustaa muutama muu outo hiippari.

Suosittelen luettavaksi ja odotan Supiselta lisää. Annan neljä tähteä mennen tullen - viittä en sentään anna, koska se kuuluu Todella Suurelle Kirjalle, jota tämä ei sentään ole.

Niitä tavallisia valheita

Toshiro Mifunen tiikeri
Tuula-Liina Varis
WSOY 2005
****

Olen siis päättänyt lukea kotimaista kirjallisuutta aika kritiikittä. Otan kirjaston hyllystä mitä siellä sattuu olemaan ja tilailen kiinnostavalta tuntuvia. En osta mitään, meillä kun on aivan luksus-palvelut. Kirjastoauto tuo oven eteen kerran viikossa mitä vain. Minusta siihen sisältyvä ajatus on suorastaan liikuttava - eihän täältä ole varsinaiseen kirjastoon kahta kilometriäkään. Kirjoja on ihmisen saatava samalla varmuudella ja helppoudella kuin puhdasta vettä hanasta. Täällä käy lastenkirjastoauto, mutta sen ylähylly on varattu aikuisten aineistolle. Ero tavalliseen isoon kirjastoon on samankaltainen kuin pienen herkkukaupan ero isoon markettiin. Valikoima on pieni, mutta sitäkin paremmin koottu. Esimerkiksi aikuisten videoita on tuskin puolta metriäkään, mutta aina sieltä löytyy helmiä.

Toshiro Mifune tarttui mukaan kirjastoautosta. Olen tottunut luottamaan Tuula-Liina Varikseen. Tosin pidän hänen kaunokirjallisia teoksiaan vähemmän loistavina kuin niitä, jotka kertovat hänen omasta elämästään kuten Kilpikonnaa ja olkimarsalkkaa.

Toshiro Mifunen tiikeriin on koottu novelleja, jotka kertovat ihmisten elämänvalheista. Tämä kerrotaan jo takakannen tekstissä, joten sitä osaa asettua odottamaan. Tarina alkaa, missä kohtaa paljastuu valhe?

Kirja ei ole loistava, mutta hyvä se on. Tavanomaisten valheiden (alkoholismi, vanhemman sokea luottamus lapseen) lisäksi on mm. tarina, joka kertoo kuuluisasta taiteilijasta (vaikka kyse on kuvataiteilijasta, en osaa olla lukematta siitä Saarikoskea), jota tutkija haluaa kanonisoida, mutta jonka entinen vaimo näkee aivan toisin. Jotenkin tämän novellin anatomia selittää sen, miksi en jaksa lukea naistenlehtiä. Niihin on kanonisoitu vaikka mitä sekavaa ja outoa, suoranaisia valheita. Olen varma siitä. Kuten eräs tämän syksyn esikoiskirjailija on lausahtanut, kaunokirjallisuutta kirjoitetaan, koska se on ainut tapa puhua totta. Tutkimus ei puhu, eikä lopulta journalismikaan. Tämän journalistina avoimesti myönnän.

Modernin äidin mökkihöperöitymisestä

Lahjat
Riina Katajavuori
Tammi 2004
***1/2

Olen päättänyt määrätietoisesti lukea modernia kotimaista kirjallisuutta, enkä nyt muista miksi tulin tarttuneeksi tähän ensiksi. Ehkä osin siksi, että Riina Katajavuori kävi luonani yhden porukan mukana kylässä juuri ennen kuin ryhtyi kirjoittamaan tätä kirjaa. En tunne häntä muuten.

Lahjat on kuvaus koulutetun, kaupunkilaisen äidin kotiäitiajasta, siis itsekin kokemastani elämänvaiheesta. Lapsia on kaksi, pienempi on pieni, isompi noin viisivuotias.

Romaanissa ei oikeastaan tapahdu mitään, siinä ei ole juonta. Ainut kehitys on se, että vanhempien välissä nukkunut kuopus lopulta siirtyy nukkumaan omaan sänkyynsä lastenhuoneeseen. Mutta sellaistahan pieneten lasten kotiäidin elämä on. Samalla kuitenkin mieli työstää hirveän vahvasti omaa äitiyttä samoin kuin kaikkea sitä, mitä ei ehdi oikein olla, kun on ympärivuorokautisesti äiti. Kovin tuttua. Kyse on sen sukupolven äidistä, joka on tuskallisen tietoinen lapsuuden vaikutuksesta koko loppuelämään. Äitiys ei hoidu vasemmalla kädellä.

Kirjan kieli on runollista ja se palvelee ilman muuta tarkoitustaan. Riinahan on myös runoilija. Toisin paikoin se lähestyy proosarunoa. Sopii hyvin. Mukana kummittelee intertekstuaalisia heittoja moneen suuntaan, naistenlehtiin, Marilyn Frenchiin ja sosiologisiin ja psykologisiin teksteihin. Sekin tuntui luontevalta, koska juuri tällaisten, myös minunlaisteni äitien todellisuuteen ne kuuluvat hyvin vahvasti. Vanhemmaksi opettelemisessa ei edes etusijalla ole mikään sukupolvien perinne, vaan hyvin suurelta osin hankittu tieto.

Omaa lukukokemustani sävytti helpotus siitä, että omat lapset ovat sentään jo isompia ja arkielämä heidän kanssaan paljon helpompaa kuin pienten lasten kanssa, joita pitää raahata kärryjen ja vaippapakettien kanssa yläkerroksiin (vielä ilman hissiä, huh huh!).

Iso kysymysmerkki minulle oli, miksi kirjan päähenkilön Tuulian ja hänen miehensä suhde oli aivan rihmanohut. Mies kummitteli jossain taustalla, mutta hyvin harvassa olivat minkäänlaiset tunnekuvaukset tai kuvaukset siitä, miten pariskunta neuvotteli perhetilannetta, työnjakoa tai ylläpiti läheisyyttään. Jäi se kuva, etteivät he olleet läheisiä, läheisemmilta tuntuivat Tuulian hyvät ystävättäret. Onko se väistämättä näin? Käykö aina niin, että lasten syntyessä puolisot etääntyvät toisistaan eikä asialle voi mitään? Oman lähipiirini kokemus näyttäisi siltä. Kaipaisin lukea aidolta ja uskottavalta tuntuvaa kuvausta pikkulapsivaiheen syvällisestä jakamisesta vanhempien kesken. Olisi hauskaa, jos se toteutuisi edes kirjallisuudessa.

Hyvä kirja, mutta siinä määrin koin mökkihöperyyttä ja taivaan mataluutta, että vain kolme ja puoli tähteä. Tämä siis saattaa johtua enemmän minusta kuin kirjasta.

Keitä me olemme ja kuulummeko me yhteen

Kolmas
Kirjoittanut Kati Kaartinen, ohjannut Johanna Freundlich
Kom-teatteri
4.11.2008

****

Ensimmäistä kertaa koko syksynä pääsin teatteriin, viimeinkin! En voi syyttää kuin itseäni huonosta ajankäytön suunnittelusta, jonka seurauksena olen joutunut tekemään töitä vapaailtoinani. Mutta nyt se on loppu.

Kolmas on näytelmä ihmisten kohtaamisesta ja kohtaamattomuudesta elämänkaaren eri vaiheissa. Näytelmässä on kolme pariskuntaa, seitsemänkymppiset Kyllikki ja Sakari, nelikymppiset Oskari ja Katariina sekä kaksikymppiset Veera ja Lauri. Näiden tarinat, tai pikemminkin intiimit kohtaamiset punoutuvat toisiinsa vähän arvoituksellisella tavalla. Pariskuntien jäsenet kohtaavat tai eivät kohtaa toisensa hississä, jonossa, kerrostalon yhteisessä saunassa tai lammen rannalla. Eri tarinoita kannatteleva rakenne oli ehkä heikoin lenkki. Joskus se oli olemassa, toisinaan ei. Minulle ei missään vaiheessa valjennut, millä logiikalla pariskunnat vaihtoivat näyttämöllä paikkaa keskenään, mutta oliko se tärkeää? Kotimatkalla tajusin pukuihin liittyvän symboliikan. Kaikki riisuivat ja pukeutuivat tuon tuosta, ja naisilla oli iästä riippumatta kaikilla samanlaiset alusvaatteet. Sisältä siis kaikilla on jotain samaa.

Kyllikki ja Sakari ovat toisiinsa syvästi kiintyneitä ja heillä on kaikin puolin mukavinta. Toisin kuin nuorempien parien kohdalla, elämän paineet eivät rasita, on varaa vitsailla ja sanailla. Kaksi asiaa pohdituttaa ja pelottaa, kuolema ja dementia. Eivät nämä ole mitään pieniä pelkoja. Mutta niiden ylikin heitä kannattelee kohtaaminen, joka on iästä huolimatta myös kaikista pariskunnista eniten seksuaalista luonteeltaan. Jotenkin heitä kävi ihan kateeksi.

Keski-ikäiset Oskari ja Katariina sen sijaan rimpuilivat niin, että hiki tuli minullekin. On menestymisen pakko, joka näyttää ajavan ennen muuta Katariinaa. Hän haluaa isomman asunnon ja sosiaalista asemaa. Oskari painaa ja tekee rahaa, mutta väsyy. Hänen heikko ja haavoittuva sisimpänsä näyttäytyy muun muassa tilanteessa, jossa häneltä pääsee pissa housuun yöllä sängyssä. Katariina ei kestä sitä ollenkaan, hän joutuu täydelliseen paniikkiin. Heikkouteen ei ole varaa hänen rakennelmassaan. Tunnistan Katariinan hädän oikein hyvin. Elämä on henkilökohtainen menestymisprojekti, se tässä ja nyt, nyt on näytön paikka. Aikaa ei ole hukattavaksi. Ei ole vieras tunne. Mutta sitten Oskarista ei voi olla pitämättä. Hän on vähän roisi, mutta hurmaavalla tavalla. Oskarissa on huumoria ja lämpöä. Oskarin pisteet laskivat minun silmissäni nollalukemiin, kun hän ryyppäsi itsensä känniin eikä pukeutunut juhlapukuun kun he olivat lähdössä kutsuille. Se on sietämätöntä mielenosoittamista. Mutta siinä kohdassa, jossa hän sanoutui irti työstään ja palautti auton, sanoi uupuneensa ja pyysi vaimoltaan ymmärrystä, minun sympatiani siirtyivät 100% Oskarin puolelle. Oskari kertoi olevansa ihminen, mutta sitä ei Katariina hyväksynyt, vaan häipyi. Se oli minusta käsittämätön ratkaisu naiselta, eipä herunut sympatiaa.

Nuorella parilla oli ongelmana jotenkin päästä toistensa luo. Nykyisen elämänmenon hektisyys ja tyhjyys vaivasi heitäkin ja uhkasi tehdä hulluiksi. Tämä juttu jäi minulle vähän hämäräksi samoin kuin se, miten se sitten lopulta ratkesi onnellisesti. Sympaattisen arkoja he olivat kuitenkin.

Näytelmä toimi loistavien näyttelijöiden varassa, eihän KOM:issa muita ole nähtykään. Hannu Lauri onnistui Sakarina tekeytymään itseään aika lailla vanhemmaksi. Pekka Valkeejärvi oli jotenkin aika ihana nallekarhu Oskarina, ja Liisa Mustonen kireänä Katariinana. Vaikka tarinan rakenne jäi vähän hataraksi, homma toimi. Sitä katsoi mielellään ja mieli kiinnittyneenä. Jonkun kerran sai nauraakin.

Tiedekin sen todistaa: raha ei tuo onnea

Raha ja Onni
Kari Nars
Tammi 2006/2008
*** 1/2

En ole kirjoittanut kirjoista niin pitkään aikaan, että joku voi jo luulla, etten ole lukenutkaan mitään. Olen kyllä, minun on pitänyt työni takia lukea kaksi ns. romaania. Ne vain ovat olleet niin surkean huonoja, etten katso tarpeelliseksi tai edes hyväksi niistä kirjoittaa mitään.
Kaikenlaista sitä painetaan ja pannaan koreiden kansien väliin, huh huh! Kohteliaisuudesta kustantajaa kohtaan jätän mainitsematta kirjojen nimet. Mutta siis varokaa ihmiset! Itse olen tullut tosi kriittiseksi. En osta juuri mitään kirjoja, vaan tilaan ne kirjastosta ja kirjastoauto tuo ne oven eteen. Ei ole mikään sankariteko lukea loppuun huonoa kirjaa, miksi sellaiseeen käyttää kallista aikaansa. Seuraan myös tiiviisti kirjakritiikkejä. Huonojen kirjojen lukeminen käy työstä ja heikentää elämänlaatua.

Rahaan ja onneen. Tämänkin luin työn takia, mutta kyllä kannattikin. Kirja on vanhan pankkimiehen tekemä suorastaan tieteellinen tutkimus jolla todistetaan, että raha ei tuo onnea. Kirjan paras ansio on se, että se ylipäätään on kirjoitettu ja että sen on kirjoittanut juuri mies sieltä rahan maailmasta eikä joku henkistynyt onnellisuusprofeetta. Näin sillä ikään kuin on enemmän painoarvoa. Teksti on vetävästi kirjoitettu, kyllä se menee yöpöytälukemistona.

Onnea tuovat läheiset ihmissuhteet, harrastukset, luonto, luovuus, hyvä ajankäyttö. Minusta on oikein hyvä, että Nars tuo esiin omaisuuden vaikutuksen ajankäyttöön. Jos ihmisellä on oikein paljon tavaraa tai esimerkiksi loma-asuntoja eri puolilla maata tai maailmaa, niin kaikki aika menee niiden huoltamiseen. Onko se sitten laatuaikaa?

Täysiä tähtiä en kirjalle anna siksi, että näitä todellisia onnen lähteitä se kuitenkin käsittelee aika pinnallisesti. Ymmärrän, ettei se ole kirjan tavoitekaan, mutta kuitenkin. Perhesuhteet ovat tärkein onnen lähde, mutta ne voivat myös olla suurin onnettomuuden lähde. Miten siis luoda sellaiset perhesuhteet, että ne tuovat onnea? Tähän suuntaan hän ei teemaa kehittele. Narsin näkökulma on myös selkeästi oman sukupolvensa miehen (yli 60 v.) näkökulma. Hän kirjoittaa, että pienten lasten äidin elämä on vapauden vastakohta. Nykyisten pienten lasten vanhemmat jakavat lapsivastuun keskenään paljon tasaisemmin, tai jos eivät jaa, niin ainakin naiset ovat taatusti onnettomia eivätkä sellaiset perheet todennäköisesti kestä.

Joka tapauksessa kirja antaa monenlaista inspiraatiota ja toivoa ihmiselle, joka etsii hyviä suuntia.