Sivistyneiden ihmisten tragedia

What I Loved
Siri Hustvedt

*****

Olipa hieno kirja! Avasi näköaloja moneen suuntaan. Ensinnäkin oli New York, joka on vanha kotikaupunkini, mutta josta en todellisuudessa tiedä paljoakaan, koska vietin siellä kolmisen vuotta lähinnä joko YK:n kellarissa tai uupuneena pikkulapsen äitinä kotona. Tässä kirjassa avataan newyorkilaisen taidemaailman kiemuroita, ja nykytaiteen katsomistapaa tavalla, joka on minullekin kuvataiteesta aika vähän tietävälle ymmärrettävää. Todella hienoa!

Toinen teema on psykopatia ja se, miten sen kanssa perheessä eletään. Tässä asetelma on se, että psykopaatti on perheen lapsi. Lapsen varttumista, valheiden, varastelun ja hyväksikäytön muuttumista yhä räikeämmäksi seurataan, ja se on tuskallista. Luonnehäiriöisestä puolisosta sentään voi ottaa avioeron, mutta entä lapsesta? Missä vaiheessa on annettava periksi ja myönnettävä, että oman turvallisuuden vuoksi nuori on jätettävä oman onnensa nojaan? Millaisen syyllisyyden kanssa joutuvat elämään sellaisen sukupolven vanhemmat, jotka ymmärtävät vanhemman vastuun lapsen kasvamisessa terveeseen aikuisuuteen?

Kolmas teema on rakkaus. What I loved kertoo rakkaudesta, erilaisista rakkauksista. Rakkaus puolisoon, ystävään, lapseen. Tarinassa on alku, keskikohta ja loppu - rakkaudet alkavat, ne kukoistavat ja ne menetetään. Tarinan minä-henkilö on mies. Lopussa hän menettää kaksi naista - ensin oman vaimonsa ja sitten pitkän ajan jälkeen ystävänsä, jonka kanssa oli elänyt hyvin läheisessä suhteessa. Näitä kahta rakkauden katoamista, siis naisten ratkaisuja, en ihan ymmärtänyt. Helpommin ymmärrettävä oli vaimon katoaminen. Hän ei kestänyt enää elää kodissa ja avioliitossa, jossa kaikki muistutti kuolleesta lapsesta. Sen jotenkin voin tajuta, mutta on niin kauhean surullista, että jos ensin menettää lapsen kuoleman kautta, sitten pitää vielä ehdoin tahdoin luopua ihmisestä, jota rakastaa ja joka rakastaa. Avioliitto ei toden totta ollut huono, mies rakastava, hellä ja asioita aidosti jakava. Eikö olisi riittänyt, että he olisivat vaikka muuttaneet toiseen asuntoon? Toinen menetys oli vielä käsittämättömämpi - miksi ihmeessä Violet pakeni miestä, johon oli niin syvästi kiintynyt ja joka oli kiintynyt häneen? OIkein loukkaannuin päähenkilön puolesta, kun Violet sitten kirjoitti kirjeessä Pariisista, että tapailee siellä jotain miestä hotellissa. Eihän se voi olla samanarvoista eikä lähellekään. Oikea, välittävä, jakava rakkaus samalla aaltopituudella olevien ihmisten välillä on maailmassa niin harvinaista, että jos sellainen kohdalle sattuu, miten ihmeessä siitä kukaan vapaaehtoisesti luopuu?

Kirjan tarina oli kaikella tavalla tosi traaginen, mutta minua ilahdutti kauheasti, että vaikka kyse oli taiteilijoista, he käyttäytyivät, puhuivat ja elivät niin kauniisti ja viisaasti. Tarkoitan, että Suomessa saman alan ihmisistä olisi luultavasti kirjoitettu viinanhuuruinen rentturomaani. En tajua, miten renttuus edistää taidetta tai miten tietoiset ihmiset, ihmiset, joilla on kyky ja mahdollisuudet valita elämäntapansa, voivat ja viitsivät käyttäytyä ja puhua tympeästi.

Ihan oli kuin olisin saanut märästä rätistä naamalle, kun vaihdoin samana iltana seuraavaan kirjaan, Tuula-Liina Variksen Irmaan. Romaani alkaa kulttuuridelegaation reissulla ja heti alkajaisiksi ihmiset vain hattuilevat ja valittavat toisilleen. Tervetuloa mielen loskaan ja räntäsateeseen!