Volvo Amazon
Juha Hurme
Otava 2007
***
Juha Hurme nauttii suurta arvostustani teatteritekijänä sekä Radio Yle 1:n kolumnistina ja kirjakerhon toisena vetäjänä. Niinpä kun häneltä ilmestyi kaunokirjallinen teos, merkitsin sen oitis lukulistalleni.
Romaaneja kirjoittavilla ihmisillä on taipumuksena kirjoittaa ensimmäisenä kirjanaan jotain omaelämäkerrallista tai tunnustuksellista. Näin teki myös Hurme. Volvo Amazon muistelee Hurmeen hurjaa nuoruutta villinä ja vapaana teatterintekijänä. Olihan se melkoista kohellusta. Temput olivat sellaisia, etten oikein osaa niihin eläytyä ja ihan vähän hämmästelen, että melkein viisikymppinen Hurme jaksaa niitä selostaa. En toki epäile, etteikö ollut hauskaa. Ja tietysti hänellä on omaan menneisyyteensä hellä suhde, toivottavasti jokaisella on.
Välillä putosin kärryiltä sekä tunnetilan että tarinan syövereiden osalta, mutta toisin paikoin oli erinomaisen terävää juttua ja intohimoista toimintaa, jopa osuvaa analyysiä. Lukihan tuon.
Kirjoita, Juha, lisää - jos vaikka omasta nykyisestä näkökulmastasi? Ja jos et kirjoita, niin puhu ainakin radiossa. Sitä on kiva kuunnella.
sunnuntai 28. joulukuuta 2008
Kovaa ja korkealta
Jouluoratorio
J.S. Bach
Cantores Minores ja Lohjan orkesteri
22.12.2008 Helsingin tuomiokirkko
***
Viimeinkin pääsin kuuntelemaan tätä jouluntekijäkappaletta livenä. Oli vaikea pysyä hiljaa, kun osaan ekan kantaatin kuorokappaleet ja oikeastaan kaiken muunkin. Piti viime vuonna päästä itse laulamaan tätä Nilsiän Harmonian kanssa, mutta sitten kaikkosivat tenorit ja vaikka kuoro pystyy ihmeisiin, tenoristemman laulaminen ilman laulajia ei sentään onnistunut.
Hyvinhän se meni, lujalla rutiinilla. Erityisesti ilahdutti ajatella, että mukana oli kaksi tuttua: Arttu laulamassa 2. sopraanoa ja Marion soittamassa selloa.
Yhtä kuitenkin jäin ihmettelemään. Tempo oli hurja. Ei mikään tempo giusto, vaan niin kovaa kuin päästään. Koko teos vetäistiin läpi alle kahden tunnin. Tarkistin kotona: oma unkarilainen levytykseni oli yli puoli tuntia pitempi, vaikka siinä ei ollut mukana konserttiin väistämättä sisältyviä taukoja.
Istuin aika lailla keskellä hitaasti ja raskaasti kaikuvaa kirkkoa. Rajusta vauhdista oli se seuraus, että monet kuorokohtaukset ja muutkin nopeatempoiset osat menivät aika lailla puuroksi. Viimeisessä osassa taisi trumpettiparka ihan pudotakin kuvioista vauhdin takia. Siinä kärsi dynamiikka ja barokin hurmaavan kepeä keinahtelu. Mahtoiko kapun korokkeella kuullostaa toisenlaiselta?
Jäin miettimään sitä, että Bachin aikaiset kirkot olivat ihan yhtä kaikuisia ja Johann Sebastian oli kyllä sellainen pelimanni, että hän osasi ottaa tällaiset asiat huomioon säveltäessään. En voi uskoa, että hän olisi tarkoittanut kappaleen soitettavaksi tässä vauhdissa. Nautittavaa sen olla pitää.
J.S. Bach
Cantores Minores ja Lohjan orkesteri
22.12.2008 Helsingin tuomiokirkko
***
Viimeinkin pääsin kuuntelemaan tätä jouluntekijäkappaletta livenä. Oli vaikea pysyä hiljaa, kun osaan ekan kantaatin kuorokappaleet ja oikeastaan kaiken muunkin. Piti viime vuonna päästä itse laulamaan tätä Nilsiän Harmonian kanssa, mutta sitten kaikkosivat tenorit ja vaikka kuoro pystyy ihmeisiin, tenoristemman laulaminen ilman laulajia ei sentään onnistunut.
Hyvinhän se meni, lujalla rutiinilla. Erityisesti ilahdutti ajatella, että mukana oli kaksi tuttua: Arttu laulamassa 2. sopraanoa ja Marion soittamassa selloa.
Yhtä kuitenkin jäin ihmettelemään. Tempo oli hurja. Ei mikään tempo giusto, vaan niin kovaa kuin päästään. Koko teos vetäistiin läpi alle kahden tunnin. Tarkistin kotona: oma unkarilainen levytykseni oli yli puoli tuntia pitempi, vaikka siinä ei ollut mukana konserttiin väistämättä sisältyviä taukoja.
Istuin aika lailla keskellä hitaasti ja raskaasti kaikuvaa kirkkoa. Rajusta vauhdista oli se seuraus, että monet kuorokohtaukset ja muutkin nopeatempoiset osat menivät aika lailla puuroksi. Viimeisessä osassa taisi trumpettiparka ihan pudotakin kuvioista vauhdin takia. Siinä kärsi dynamiikka ja barokin hurmaavan kepeä keinahtelu. Mahtoiko kapun korokkeella kuullostaa toisenlaiselta?
Jäin miettimään sitä, että Bachin aikaiset kirkot olivat ihan yhtä kaikuisia ja Johann Sebastian oli kyllä sellainen pelimanni, että hän osasi ottaa tällaiset asiat huomioon säveltäessään. En voi uskoa, että hän olisi tarkoittanut kappaleen soitettavaksi tässä vauhdissa. Nautittavaa sen olla pitää.
lauantai 13. joulukuuta 2008
Nainen tarvitsee aikaa
Elä ihmeessä
Hilkka Olkinuora
Helmi 2008
***
Tartuin tähän myönteisten kritiikkien perusteella ja koska tykkään Olkinuoran suorasukaisesta tyylistä.
Kun olin lukenut noin sivun, ja selannut vähän eteenpäin, päätin, etten käytä kirjaan yhtä iltaa eteenpäin. Ei siksi, etteikö se ole hyvä, vaan siksi, että olen viime vuosina lukenut niin paljon tällaista arkiviisauskirjallisuutta, etten juuri nyt kaipaa sitä enempää. Kaikki kirjan totuudet ovat jostain jo minulle niin tuttuja, että osaisin kirjoittaa itse ihan samanlaisen kirjan. Ei silti, toivon, että kirjasta on paljon tukea ja rohkaisua monelle naiselle, jotka huomaavat olevansa ahtaissa elämäntilanteissa.
Yksi kohta jäi kuitenkin mietityttämään, ja se on se, jossa puhutaan työelämän valinnoista.
"Monet naiset ovat ratkaisseet naistyöpulman ryhtymällä yrittäjiksi. He tavoittelevat ja usein löytävätkin muuta kuin miestyöpalkitsevuutta. Työaikojen vapautuminen, innostava työnsisältö, inhimillinen ilmapiiri, pokkuroinnin ja palaverien puute motivoivat. Vaarana on kuitenkin, että naiset vetäytyvät omille mukavuusalueilleen, rattoisaan reservaattiin, sen sijaan että he olisivat mukana muuttamassamiespainotteista työelämää ihmismäisempään suuntaan."
Tämähän kuvaa tarkkaan minun valintojani. Tunnen piston sydämessäni tai ainakin jonkinlaisen haasteen.
Minusta ratkaisu on se, että työelämän on tunnustettava tätienergian mahdollisuudet. Naiset elävät pitkään ja pysyvät työkuntoisinakin pitempään kuin miehet. Sen jälkeen, kun lapset eivät enää tarvitse koko ajan läsnäolevaa äitiä, naisilla on parikymmentä hyvää työvuotta edessään. Kaikenlaisiin johtotehtäviin tarvitaan muitakin kuin sellaisia naisia, jotka ovat jo varhaisessa aikuisuudessaan päättäneet jättää perheellistymättä (tai jotka ovat siihen tilanteeseen päätyneet tahtomattaan). Tarvitaan naisia, jotka ovat olleet elämän suurissa mankeleissa, kokeneet lapsellisten ruuhkavuodet ja riittämättömyyden, aviokriisit, rahan tiukkuuden, ajan puutteen, joka suunnalta tulevat ylivoimaiset vaatimukset omissa nahoissaan. Sellaisista naisista voi tulla ihmismäisiä johtajia, jotka muuttavatkin työelämän arvoja ja toimintatapoja.
Mieleen tulee monta tällä hetkellä johtavassa asemassa olevaa naista, mutta en ryhdy kehumaan nimeltä, koska en tunne heidän johtamistapojaan. Eihän ankara naisenelämä välttämättä ketään jalosta, voihan olla, että ruuhkavuosiputken päästä tulee myös vallanhimoisia, kostonhaluisia tyranneja. Mutta jos hyvin käy, niin myös erittäin avarakatseisia, ihmisten hyvinvoinnista kiinnostuneita luovia ongelmanratkaisijoita.
En tiedä pääsenkö ja haluanko edes koskaan täältä mukavuusreservaatista isommille vesille vaikuttamaan, mutta ainakin kannustan niitä, joilla on ilmeisiä mahdollisuuksia ja taipumuksia!
Hilkka Olkinuora
Helmi 2008
***
Tartuin tähän myönteisten kritiikkien perusteella ja koska tykkään Olkinuoran suorasukaisesta tyylistä.
Kun olin lukenut noin sivun, ja selannut vähän eteenpäin, päätin, etten käytä kirjaan yhtä iltaa eteenpäin. Ei siksi, etteikö se ole hyvä, vaan siksi, että olen viime vuosina lukenut niin paljon tällaista arkiviisauskirjallisuutta, etten juuri nyt kaipaa sitä enempää. Kaikki kirjan totuudet ovat jostain jo minulle niin tuttuja, että osaisin kirjoittaa itse ihan samanlaisen kirjan. Ei silti, toivon, että kirjasta on paljon tukea ja rohkaisua monelle naiselle, jotka huomaavat olevansa ahtaissa elämäntilanteissa.
Yksi kohta jäi kuitenkin mietityttämään, ja se on se, jossa puhutaan työelämän valinnoista.
"Monet naiset ovat ratkaisseet naistyöpulman ryhtymällä yrittäjiksi. He tavoittelevat ja usein löytävätkin muuta kuin miestyöpalkitsevuutta. Työaikojen vapautuminen, innostava työnsisältö, inhimillinen ilmapiiri, pokkuroinnin ja palaverien puute motivoivat. Vaarana on kuitenkin, että naiset vetäytyvät omille mukavuusalueilleen, rattoisaan reservaattiin, sen sijaan että he olisivat mukana muuttamassamiespainotteista työelämää ihmismäisempään suuntaan."
Tämähän kuvaa tarkkaan minun valintojani. Tunnen piston sydämessäni tai ainakin jonkinlaisen haasteen.
Minusta ratkaisu on se, että työelämän on tunnustettava tätienergian mahdollisuudet. Naiset elävät pitkään ja pysyvät työkuntoisinakin pitempään kuin miehet. Sen jälkeen, kun lapset eivät enää tarvitse koko ajan läsnäolevaa äitiä, naisilla on parikymmentä hyvää työvuotta edessään. Kaikenlaisiin johtotehtäviin tarvitaan muitakin kuin sellaisia naisia, jotka ovat jo varhaisessa aikuisuudessaan päättäneet jättää perheellistymättä (tai jotka ovat siihen tilanteeseen päätyneet tahtomattaan). Tarvitaan naisia, jotka ovat olleet elämän suurissa mankeleissa, kokeneet lapsellisten ruuhkavuodet ja riittämättömyyden, aviokriisit, rahan tiukkuuden, ajan puutteen, joka suunnalta tulevat ylivoimaiset vaatimukset omissa nahoissaan. Sellaisista naisista voi tulla ihmismäisiä johtajia, jotka muuttavatkin työelämän arvoja ja toimintatapoja.
Mieleen tulee monta tällä hetkellä johtavassa asemassa olevaa naista, mutta en ryhdy kehumaan nimeltä, koska en tunne heidän johtamistapojaan. Eihän ankara naisenelämä välttämättä ketään jalosta, voihan olla, että ruuhkavuosiputken päästä tulee myös vallanhimoisia, kostonhaluisia tyranneja. Mutta jos hyvin käy, niin myös erittäin avarakatseisia, ihmisten hyvinvoinnista kiinnostuneita luovia ongelmanratkaisijoita.
En tiedä pääsenkö ja haluanko edes koskaan täältä mukavuusreservaatista isommille vesille vaikuttamaan, mutta ainakin kannustan niitä, joilla on ilmeisiä mahdollisuuksia ja taipumuksia!
Mielen pyörteitä raukeasta elämästä
Kesäpäiväkirja
Kati Tervo
WSOY 2008
***
Tulipa vastaan kirja, joka herätti isot tunteet. Ensimmäinen ajatus oli ihan rehellinen kateus. Kuinka jollakulla, ja vielä kirjoitushaluisella ihmisella voi olla noin helppo elämä! Mikäs on kirjoitellessa, kun aikaa on paljon, vain yksi ja aika iso lapsi hoidettavana, ei päivätyötä, ei rahahuolia. Siinä voi antautua tarkkailemaan lintuja ja kasveja, muistelemaan muinaisia ja penkomaan tunteita.
Mutta kun vähän pidemmälle luin, kateus katosi. Alkoi pikemminkin ahdistaa moni asia. Miten aikuisen naisen tahto ja tarpeet voivat olla miehestä kiinni. Autoa ei hankita, kun mies ei halua, niinpä nainen raahailee ruokia ja tavaraa mökille vaivalloisten taipaleiden takaa. Vielä kauheammalta tuntui, että viisikymppinen nainen joutuu kestämään satunnaisesti ryyppäilevää, murjottavaa, tiuskivaa ja katoavaa miestä - vielä sellaista, josta on faktisesti riippuvainen. En jaksaisi sellaista ollenkaan. Mutta Kati vakuuttelee moneen kertaan olevansa onnellinen. Sehän on hyvä, en epäile ollenkaan. Minä vain ahdistuisin tuollaisissa oloissa. Minun kykyni sietää sikamaisuuksia on vain niin vähäinen. On se hyvä, ettei kukaan mies joudu sietämään minun suvaitsemattomuuttani!
Kirja on hyvin kirjoitettu, teksti sujuvaa ja vetävää, ja siksi puoltaa paikkansa. Jäin miettimään, että jos tästä puuttuisi se ulottuvuus, että Kati on tunnetun ja julkisuudessa mielellään patsastelevan kirjailijan vaimo, niin olisiko kirjalla yleistä kiinnostavuutta? Muistaakseni Kesäpäiväkirja sai aika myönteiset kritiikit ja siksi kai minäkin kirjaan tartuin. Se toimi minullekin peilinä ja herätti tunteita, joten sillä tavoin se oli kannattava lukukokemus. Mutta muuten tuntuu, että sen arvo on avatussa intimiteetissä, ei missään sen suuremmassa tai yleisemmässä. Jäin miettimään, että mikä meitä vaivaa, kun me niin kaipaamme ja arvostamme tällaista etäintimiteettiä?
Kati Tervo
WSOY 2008
***
Tulipa vastaan kirja, joka herätti isot tunteet. Ensimmäinen ajatus oli ihan rehellinen kateus. Kuinka jollakulla, ja vielä kirjoitushaluisella ihmisella voi olla noin helppo elämä! Mikäs on kirjoitellessa, kun aikaa on paljon, vain yksi ja aika iso lapsi hoidettavana, ei päivätyötä, ei rahahuolia. Siinä voi antautua tarkkailemaan lintuja ja kasveja, muistelemaan muinaisia ja penkomaan tunteita.
Mutta kun vähän pidemmälle luin, kateus katosi. Alkoi pikemminkin ahdistaa moni asia. Miten aikuisen naisen tahto ja tarpeet voivat olla miehestä kiinni. Autoa ei hankita, kun mies ei halua, niinpä nainen raahailee ruokia ja tavaraa mökille vaivalloisten taipaleiden takaa. Vielä kauheammalta tuntui, että viisikymppinen nainen joutuu kestämään satunnaisesti ryyppäilevää, murjottavaa, tiuskivaa ja katoavaa miestä - vielä sellaista, josta on faktisesti riippuvainen. En jaksaisi sellaista ollenkaan. Mutta Kati vakuuttelee moneen kertaan olevansa onnellinen. Sehän on hyvä, en epäile ollenkaan. Minä vain ahdistuisin tuollaisissa oloissa. Minun kykyni sietää sikamaisuuksia on vain niin vähäinen. On se hyvä, ettei kukaan mies joudu sietämään minun suvaitsemattomuuttani!
Kirja on hyvin kirjoitettu, teksti sujuvaa ja vetävää, ja siksi puoltaa paikkansa. Jäin miettimään, että jos tästä puuttuisi se ulottuvuus, että Kati on tunnetun ja julkisuudessa mielellään patsastelevan kirjailijan vaimo, niin olisiko kirjalla yleistä kiinnostavuutta? Muistaakseni Kesäpäiväkirja sai aika myönteiset kritiikit ja siksi kai minäkin kirjaan tartuin. Se toimi minullekin peilinä ja herätti tunteita, joten sillä tavoin se oli kannattava lukukokemus. Mutta muuten tuntuu, että sen arvo on avatussa intimiteetissä, ei missään sen suuremmassa tai yleisemmässä. Jäin miettimään, että mikä meitä vaivaa, kun me niin kaipaamme ja arvostamme tällaista etäintimiteettiä?
torstai 4. joulukuuta 2008
Äidinrakkauden sietämätön paino
Avoimien ovien päivä
Anna-Leena Härkönen
Otava 1998
***1/2
Tämä on ennen muuta tarina naisten keskinäisistä suhteista - sisarten välisistä suhteista ja suhteesta äitiin. Miehet ovat sivuosassa, vaikka kertomus alkaakin purkautua tilateesta, jossa päähenkilö on eronnut arvaamattomasta, väkivaltaisesta miehestään. Epäonnistuneen avioliiton taustalla on suhde arvaamattomaan äitiin. Menee siis ihan psykologian teorioiden mukaan - vaikka läheisten ihmisten tyylilaji olisi eri, ihminen etsii itselleen tietämättään samat ongelmat yhä uudelleen, kunnes kykenee ne ratkaisemaan (jos koskaan).
Ongelmallinen äiti edustaa pohjalaista ylpeyskulttuuria. Kun perheessä tulee ongelmia, hän ensiksi huolestuu perheen maineesta. Likapyykit pitää ehdottomasti pestä oman kodin seinien sisäpuolella. Äidillä on täysin vankkumaton käsitys omista äitiydentaidoistaan. Mitään asiantuntija-apua ei pidä hankkia. Tämä on minulle hyvin vierasta, mutta tunnistan kyllä, että näin toimivia ihmisiä on paljon. Tutumpaa oli se, että äiti ei elänyt omaa elämäänsä, vaan lastensa kautta, oli heistä riippuvainen.
Sisartusten väliset suhteet ovat ihan kadehdittavat. He ovat toistensa ylimmät luotetut ja jotenkin ihan sydäntä käänsi, kun siskokset kaipasivat toistensa luo, halusivat nukkua samassa huoneessa, söivät ja joivat, jakoivat salaisuuksia.
Aika rohkea yritys kirjoittaa intiimiä perheenjäsenten välistä dialogia, jossa toden teolla selvitellään välejä. Kaipa Härkönen siinä aika hyvin onnistuukin.
Minun eläytymistäni romaanien naisihmisiin heikentää aina se, kun he ahdistuksensa ja yksinäisyytensä lääkkeeksi joko juovat itsensä juovuksiin tai harrastavat irtosuhteita, usein molempia samalla kertaa. Tekee aina mieli huutaa romaanihenkilön korvaan, että lopeta heti, tuosta saat vain lisää ongelmia, mutta eivät ne kuule. Tahallista typeryyttä on vaikea kestää.
Mukiinmenevä ja todentuntuinen romaani, mutta ei sanataidetta. Siksi kolme ja puoli tähteä.
Anna-Leena Härkönen
Otava 1998
***1/2
Tämä on ennen muuta tarina naisten keskinäisistä suhteista - sisarten välisistä suhteista ja suhteesta äitiin. Miehet ovat sivuosassa, vaikka kertomus alkaakin purkautua tilateesta, jossa päähenkilö on eronnut arvaamattomasta, väkivaltaisesta miehestään. Epäonnistuneen avioliiton taustalla on suhde arvaamattomaan äitiin. Menee siis ihan psykologian teorioiden mukaan - vaikka läheisten ihmisten tyylilaji olisi eri, ihminen etsii itselleen tietämättään samat ongelmat yhä uudelleen, kunnes kykenee ne ratkaisemaan (jos koskaan).
Ongelmallinen äiti edustaa pohjalaista ylpeyskulttuuria. Kun perheessä tulee ongelmia, hän ensiksi huolestuu perheen maineesta. Likapyykit pitää ehdottomasti pestä oman kodin seinien sisäpuolella. Äidillä on täysin vankkumaton käsitys omista äitiydentaidoistaan. Mitään asiantuntija-apua ei pidä hankkia. Tämä on minulle hyvin vierasta, mutta tunnistan kyllä, että näin toimivia ihmisiä on paljon. Tutumpaa oli se, että äiti ei elänyt omaa elämäänsä, vaan lastensa kautta, oli heistä riippuvainen.
Sisartusten väliset suhteet ovat ihan kadehdittavat. He ovat toistensa ylimmät luotetut ja jotenkin ihan sydäntä käänsi, kun siskokset kaipasivat toistensa luo, halusivat nukkua samassa huoneessa, söivät ja joivat, jakoivat salaisuuksia.
Aika rohkea yritys kirjoittaa intiimiä perheenjäsenten välistä dialogia, jossa toden teolla selvitellään välejä. Kaipa Härkönen siinä aika hyvin onnistuukin.
Minun eläytymistäni romaanien naisihmisiin heikentää aina se, kun he ahdistuksensa ja yksinäisyytensä lääkkeeksi joko juovat itsensä juovuksiin tai harrastavat irtosuhteita, usein molempia samalla kertaa. Tekee aina mieli huutaa romaanihenkilön korvaan, että lopeta heti, tuosta saat vain lisää ongelmia, mutta eivät ne kuule. Tahallista typeryyttä on vaikea kestää.
Mukiinmenevä ja todentuntuinen romaani, mutta ei sanataidetta. Siksi kolme ja puoli tähteä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)