lauantai 29. marraskuuta 2008

Sirkustelua paremmassa kaupunginosassa

Liha tottelee kuria
Miina Supinen
WSOY 2007
****

Kirjan takalieve sanoo, että kertomus on komedia, mutta vielä tarkemmin: se on satiiri. Heti kansikuvat, takakansi teksti ja aloitussanat: "Olipa kerran..." paljastavat, että nyt liikutaan muutama sentti maanpinnan ja realismin yläpuolella. Ja hyvä niin, jos tyylilaji olisi ollut jotenkin arkisempi (vrt. Anja Snellman tai Anna-Leena Härkönen), en olisi jaksanut näin rivoja juttuja lukea. Mutta nyt suorastaan nautin.

Olipa hyvin kirjoitettu kirja. Muistan joistain lehtiarvioista lukeneeni kirjoittajan sanoneen, että kirjoittaessa pitää päästellä vaan, eikä äkistellä ollenkaan. Siltä tämä tuntui, on päästelty, mutta tietysti taidolla. Tarina on slapstick -viihdettä, mutta sitä nautittavampia ovat henkilöhahmot. Isä Launo, joka on kyllä huippumuusikko ja sillä tavalla herkkä, mutta muuten tunne-elämässään ihan pihalla. Herkullinen pieni Pelagia, joka ei varmaan ymmärrä ympärillään tapahtuvan sirkuksen ulottuvuuksista paljoakaan, mutta heittää sekaan oman kommenttinsa pissaamalla väärään paikkaan. Astra on mahtava karikatyyri vallitsevan seksuaalikulttuurin kasvattamasta nuoresta: hän ei edes väitä etsivänsä rakkautta, vaan pelkkää kylmää ja kovaa seksiä. Asetelma tietysti kääntyy herkullisesti päälaelleen lopussa. Teinipoika Silmu hakee miehuuttaan ja säheltää säälittävästi bodaussalilla. Täytyy vain ihmetellä, mistä Supinen on saanut niin paljon tietoa tällaisesta asiasta, joka on aika yksioikoisesti miesten juttu. Äiti Katriina rakentaa tarmokkaasti menestyksen kulissia ja on määrätietoisesti hukannut itsensä jopa itseltään. Tästä sitten alkavat juhlat, joissa avustaa muutama muu outo hiippari.

Suosittelen luettavaksi ja odotan Supiselta lisää. Annan neljä tähteä mennen tullen - viittä en sentään anna, koska se kuuluu Todella Suurelle Kirjalle, jota tämä ei sentään ole.

lauantai 22. marraskuuta 2008

Niitä tavallisia valheita

Toshiro Mifunen tiikeri
Tuula-Liina Varis
WSOY 2005
****

Olen siis päättänyt lukea kotimaista kirjallisuutta aika kritiikittä. Otan kirjaston hyllystä mitä siellä sattuu olemaan ja tilailen kiinnostavalta tuntuvia. En osta mitään, meillä kun on aivan luksus-palvelut. Kirjastoauto tuo oven eteen kerran viikossa mitä vain. Minusta siihen sisältyvä ajatus on suorastaan liikuttava - eihän täältä ole varsinaiseen kirjastoon kahta kilometriäkään. Kirjoja on ihmisen saatava samalla varmuudella ja helppoudella kuin puhdasta vettä hanasta. Täällä käy lastenkirjastoauto, mutta sen ylähylly on varattu aikuisten aineistolle. Ero tavalliseen isoon kirjastoon on samankaltainen kuin pienen herkkukaupan ero isoon markettiin. Valikoima on pieni, mutta sitäkin paremmin koottu. Esimerkiksi aikuisten videoita on tuskin puolta metriäkään, mutta aina sieltä löytyy helmiä.

Toshiro Mifune tarttui mukaan kirjastoautosta. Olen tottunut luottamaan Tuula-Liina Varikseen. Tosin pidän hänen kaunokirjallisia teoksiaan vähemmän loistavina kuin niitä, jotka kertovat hänen omasta elämästään kuten Kilpikonnaa ja olkimarsalkkaa.

Toshiro Mifunen tiikeriin on koottu novelleja, jotka kertovat ihmisten elämänvalheista. Tämä kerrotaan jo takakannen tekstissä, joten sitä osaa asettua odottamaan. Tarina alkaa, missä kohtaa paljastuu valhe?

Kirja ei ole loistava, mutta hyvä se on. Tavanomaisten valheiden (alkoholismi, vanhemman sokea luottamus lapseen) lisäksi on mm. tarina, joka kertoo kuuluisasta taiteilijasta (vaikka kyse on kuvataiteilijasta, en osaa olla lukematta siitä Saarikoskea), jota tutkija haluaa kanonisoida, mutta jonka entinen vaimo näkee aivan toisin. Jotenkin tämän novellin anatomia selittää sen, miksi en jaksa lukea naistenlehtiä. Niihin on kanonisoitu vaikka mitä sekavaa ja outoa, suoranaisia valheita. Olen varma siitä. Kuten eräs tämän syksyn esikoiskirjailija on lausahtanut, kaunokirjallisuutta kirjoitetaan, koska se on ainut tapa puhua totta. Tutkimus ei puhu, eikä lopulta journalismikaan. Tämän journalistina avoimesti myönnän.

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Modernin äidin mökkihöperöitymisestä

Lahjat
Riina Katajavuori
Tammi 2004
***1/2

Olen päättänyt määrätietoisesti lukea modernia kotimaista kirjallisuutta, enkä nyt muista miksi tulin tarttuneeksi tähän ensiksi. Ehkä osin siksi, että Riina Katajavuori kävi luonani yhden porukan mukana kylässä juuri ennen kuin ryhtyi kirjoittamaan tätä kirjaa. En tunne häntä muuten.

Lahjat on kuvaus koulutetun, kaupunkilaisen äidin kotiäitiajasta, siis itsekin kokemastani elämänvaiheesta. Lapsia on kaksi, pienempi on pieni, isompi noin viisivuotias.

Romaanissa ei oikeastaan tapahdu mitään, siinä ei ole juonta. Ainut kehitys on se, että vanhempien välissä nukkunut kuopus lopulta siirtyy nukkumaan omaan sänkyynsä lastenhuoneeseen. Mutta sellaistahan pieneten lasten kotiäidin elämä on. Samalla kuitenkin mieli työstää hirveän vahvasti omaa äitiyttä samoin kuin kaikkea sitä, mitä ei ehdi oikein olla, kun on ympärivuorokautisesti äiti. Kovin tuttua. Kyse on sen sukupolven äidistä, joka on tuskallisen tietoinen lapsuuden vaikutuksesta koko loppuelämään. Äitiys ei hoidu vasemmalla kädellä.

Kirjan kieli on runollista ja se palvelee ilman muuta tarkoitustaan. Riinahan on myös runoilija. Toisin paikoin se lähestyy proosarunoa. Sopii hyvin. Mukana kummittelee intertekstuaalisia heittoja moneen suuntaan, naistenlehtiin, Marilyn Frenchiin ja sosiologisiin ja psykologisiin teksteihin. Sekin tuntui luontevalta, koska juuri tällaisten, myös minunlaisteni äitien todellisuuteen ne kuuluvat hyvin vahvasti. Vanhemmaksi opettelemisessa ei edes etusijalla ole mikään sukupolvien perinne, vaan hyvin suurelta osin hankittu tieto.

Omaa lukukokemustani sävytti helpotus siitä, että omat lapset ovat sentään jo isompia ja arkielämä heidän kanssaan paljon helpompaa kuin pienten lasten kanssa, joita pitää raahata kärryjen ja vaippapakettien kanssa yläkerroksiin (vielä ilman hissiä, huh huh!).

Iso kysymysmerkki minulle oli, miksi kirjan päähenkilön Tuulian ja hänen miehensä suhde oli aivan rihmanohut. Mies kummitteli jossain taustalla, mutta hyvin harvassa olivat minkäänlaiset tunnekuvaukset tai kuvaukset siitä, miten pariskunta neuvotteli perhetilannetta, työnjakoa tai ylläpiti läheisyyttään. Jäi se kuva, etteivät he olleet läheisiä, läheisemmilta tuntuivat Tuulian hyvät ystävättäret. Onko se väistämättä näin? Käykö aina niin, että lasten syntyessä puolisot etääntyvät toisistaan eikä asialle voi mitään? Oman lähipiirini kokemus näyttäisi siltä. Kaipaisin lukea aidolta ja uskottavalta tuntuvaa kuvausta pikkulapsivaiheen syvällisestä jakamisesta vanhempien kesken. Olisi hauskaa, jos se toteutuisi edes kirjallisuudessa.

Hyvä kirja, mutta siinä määrin koin mökkihöperyyttä ja taivaan mataluutta, että vain kolme ja puoli tähteä. Tämä siis saattaa johtua enemmän minusta kuin kirjasta.

tiistai 4. marraskuuta 2008

Keitä me olemme ja kuulummeko me yhteen

Kolmas
Kirjoittanut Kati Kaartinen, ohjannut Johanna Freundlich
Kom-teatteri
4.11.2008

****

Ensimmäistä kertaa koko syksynä pääsin teatteriin, viimeinkin! En voi syyttää kuin itseäni huonosta ajankäytön suunnittelusta, jonka seurauksena olen joutunut tekemään töitä vapaailtoinani. Mutta nyt se on loppu.

Kolmas on näytelmä ihmisten kohtaamisesta ja kohtaamattomuudesta elämänkaaren eri vaiheissa. Näytelmässä on kolme pariskuntaa, seitsemänkymppiset Kyllikki ja Sakari, nelikymppiset Oskari ja Katariina sekä kaksikymppiset Veera ja Lauri. Näiden tarinat, tai pikemminkin intiimit kohtaamiset punoutuvat toisiinsa vähän arvoituksellisella tavalla. Pariskuntien jäsenet kohtaavat tai eivät kohtaa toisensa hississä, jonossa, kerrostalon yhteisessä saunassa tai lammen rannalla. Eri tarinoita kannatteleva rakenne oli ehkä heikoin lenkki. Joskus se oli olemassa, toisinaan ei. Minulle ei missään vaiheessa valjennut, millä logiikalla pariskunnat vaihtoivat näyttämöllä paikkaa keskenään, mutta oliko se tärkeää? Kotimatkalla tajusin pukuihin liittyvän symboliikan. Kaikki riisuivat ja pukeutuivat tuon tuosta, ja naisilla oli iästä riippumatta kaikilla samanlaiset alusvaatteet. Sisältä siis kaikilla on jotain samaa.

Kyllikki ja Sakari ovat toisiinsa syvästi kiintyneitä ja heillä on kaikin puolin mukavinta. Toisin kuin nuorempien parien kohdalla, elämän paineet eivät rasita, on varaa vitsailla ja sanailla. Kaksi asiaa pohdituttaa ja pelottaa, kuolema ja dementia. Eivät nämä ole mitään pieniä pelkoja. Mutta niiden ylikin heitä kannattelee kohtaaminen, joka on iästä huolimatta myös kaikista pariskunnista eniten seksuaalista luonteeltaan. Jotenkin heitä kävi ihan kateeksi.

Keski-ikäiset Oskari ja Katariina sen sijaan rimpuilivat niin, että hiki tuli minullekin. On menestymisen pakko, joka näyttää ajavan ennen muuta Katariinaa. Hän haluaa isomman asunnon ja sosiaalista asemaa. Oskari painaa ja tekee rahaa, mutta väsyy. Hänen heikko ja haavoittuva sisimpänsä näyttäytyy muun muassa tilanteessa, jossa häneltä pääsee pissa housuun yöllä sängyssä. Katariina ei kestä sitä ollenkaan, hän joutuu täydelliseen paniikkiin. Heikkouteen ei ole varaa hänen rakennelmassaan. Tunnistan Katariinan hädän oikein hyvin. Elämä on henkilökohtainen menestymisprojekti, se tässä ja nyt, nyt on näytön paikka. Aikaa ei ole hukattavaksi. Ei ole vieras tunne. Mutta sitten Oskarista ei voi olla pitämättä. Hän on vähän roisi, mutta hurmaavalla tavalla. Oskarissa on huumoria ja lämpöä. Oskarin pisteet laskivat minun silmissäni nollalukemiin, kun hän ryyppäsi itsensä känniin eikä pukeutunut juhlapukuun kun he olivat lähdössä kutsuille. Se on sietämätöntä mielenosoittamista. Mutta siinä kohdassa, jossa hän sanoutui irti työstään ja palautti auton, sanoi uupuneensa ja pyysi vaimoltaan ymmärrystä, minun sympatiani siirtyivät 100% Oskarin puolelle. Oskari kertoi olevansa ihminen, mutta sitä ei Katariina hyväksynyt, vaan häipyi. Se oli minusta käsittämätön ratkaisu naiselta, eipä herunut sympatiaa.

Nuorella parilla oli ongelmana jotenkin päästä toistensa luo. Nykyisen elämänmenon hektisyys ja tyhjyys vaivasi heitäkin ja uhkasi tehdä hulluiksi. Tämä juttu jäi minulle vähän hämäräksi samoin kuin se, miten se sitten lopulta ratkesi onnellisesti. Sympaattisen arkoja he olivat kuitenkin.

Näytelmä toimi loistavien näyttelijöiden varassa, eihän KOM:issa muita ole nähtykään. Hannu Lauri onnistui Sakarina tekeytymään itseään aika lailla vanhemmaksi. Pekka Valkeejärvi oli jotenkin aika ihana nallekarhu Oskarina, ja Liisa Mustonen kireänä Katariinana. Vaikka tarinan rakenne jäi vähän hataraksi, homma toimi. Sitä katsoi mielellään ja mieli kiinnittyneenä. Jonkun kerran sai nauraakin.

sunnuntai 2. marraskuuta 2008

Tiedekin sen todistaa: raha ei tuo onnea

Raha ja Onni
Kari Nars
Tammi 2006/2008
*** 1/2

En ole kirjoittanut kirjoista niin pitkään aikaan, että joku voi jo luulla, etten ole lukenutkaan mitään. Olen kyllä, minun on pitänyt työni takia lukea kaksi ns. romaania. Ne vain ovat olleet niin surkean huonoja, etten katso tarpeelliseksi tai edes hyväksi niistä kirjoittaa mitään.
Kaikenlaista sitä painetaan ja pannaan koreiden kansien väliin, huh huh! Kohteliaisuudesta kustantajaa kohtaan jätän mainitsematta kirjojen nimet. Mutta siis varokaa ihmiset! Itse olen tullut tosi kriittiseksi. En osta juuri mitään kirjoja, vaan tilaan ne kirjastosta ja kirjastoauto tuo ne oven eteen. Ei ole mikään sankariteko lukea loppuun huonoa kirjaa, miksi sellaiseeen käyttää kallista aikaansa. Seuraan myös tiiviisti kirjakritiikkejä. Huonojen kirjojen lukeminen käy työstä ja heikentää elämänlaatua.

Rahaan ja onneen. Tämänkin luin työn takia, mutta kyllä kannattikin. Kirja on vanhan pankkimiehen tekemä suorastaan tieteellinen tutkimus jolla todistetaan, että raha ei tuo onnea. Kirjan paras ansio on se, että se ylipäätään on kirjoitettu ja että sen on kirjoittanut juuri mies sieltä rahan maailmasta eikä joku henkistynyt onnellisuusprofeetta. Näin sillä ikään kuin on enemmän painoarvoa. Teksti on vetävästi kirjoitettu, kyllä se menee yöpöytälukemistona.

Onnea tuovat läheiset ihmissuhteet, harrastukset, luonto, luovuus, hyvä ajankäyttö. Minusta on oikein hyvä, että Nars tuo esiin omaisuuden vaikutuksen ajankäyttöön. Jos ihmisellä on oikein paljon tavaraa tai esimerkiksi loma-asuntoja eri puolilla maata tai maailmaa, niin kaikki aika menee niiden huoltamiseen. Onko se sitten laatuaikaa?

Täysiä tähtiä en kirjalle anna siksi, että näitä todellisia onnen lähteitä se kuitenkin käsittelee aika pinnallisesti. Ymmärrän, ettei se ole kirjan tavoitekaan, mutta kuitenkin. Perhesuhteet ovat tärkein onnen lähde, mutta ne voivat myös olla suurin onnettomuuden lähde. Miten siis luoda sellaiset perhesuhteet, että ne tuovat onnea? Tähän suuntaan hän ei teemaa kehittele. Narsin näkökulma on myös selkeästi oman sukupolvensa miehen (yli 60 v.) näkökulma. Hän kirjoittaa, että pienten lasten äidin elämä on vapauden vastakohta. Nykyisten pienten lasten vanhemmat jakavat lapsivastuun keskenään paljon tasaisemmin, tai jos eivät jaa, niin ainakin naiset ovat taatusti onnettomia eivätkä sellaiset perheet todennäköisesti kestä.

Joka tapauksessa kirja antaa monenlaista inspiraatiota ja toivoa ihmiselle, joka etsii hyviä suuntia.