Eroamisen käsittämätön keveys

Kaikki onnelliset perheet
J.P. Pulkkinen
Teos 2008
***1/2

Tartuin tähän kirjaan, kun muuan suuresti arvostamani ystävä ja kollega sitä voimallisesti kehui.

Huomaan lukevani avioerokirjallisuutta, luonnollisista syistä. Luulenpa, että ihmisten syyt mennä naimisiin muistuttavat toisiaan enemmän kuin ihmisten syyt erota. Itse asiassa tuntuu siltä, että jos rakkaustarinat ovat kiinnostavia, niin erotarinat ne vasta kiinnostavia ovatkin. Toistaiseksi en ole lukenut yhtään kuvausta, joka muistuttaisi omaani. Voi olla, että jokainen tarina on perusteiltaan ihan erilainen, vaikka saattaa sisältää samoja ilmenemismuotoja.

Tässä on kolme pariskuntaa, joiden tarinat on punottu yhteen. Kaksi osapuolta, kolmas, joka katsoo ja jolle tulee niin mukavasti kuuma. Ja kylmä. Naimisissa oleva mies ja naimisissa oleva nainen tapaavat, alkavat tapailla, ja syntyy suhde. Avioliitot särkyvät.

Tapahtumien ja tunteiden kulku on piirretty kevein vedoin. Ehkä liiankin kevein? Kumpikin syrjähypyn osapuoli on naimisissa ja heillä on lapsia. Ihmettelen sitä, että kirjaan ei lainkaan sisälly kuvausta siitä päänsisäisestä moraalisesta pirunpolskasta, jonka tällainen tilanne aiheuttaa. Siltä osin jopa uskottavuus kärsii.

Nähdäkseni syrjähyppy edellyttää sekä veto- että työntövoimaa. Vetovoima käy selväksi, mutta työntövoima kummankaan osapuolen kohdalla ei aivan. Ymmärtääkseni avioliiton pitää olla paitsi väljähtynyt ja hoitamaton, myös sisältää umpikujia ja selvittämä'ttömiä loukkauksia ennen kuin ihminen hyppää aidan yli. Tämä jäi epäselväksi. Miksi nämä ihmiset olivat niin kevyesti valmiit luopumaan rauhasta ja lastensa ehjästä kodista?

Jotekin kevyttä on kaikki, ihmisten väliset suhteet, tapaamiset, olemiset. Elämänmakua tuova rosoisuus puuttui.

Plussaa annan monen muun asian ja ilmiön kuvauksesta. Kuten siitä, miltä tuntuu olla hömppää suoltava naistenlehtitoimittaja. Millaista on taiteilijan epätoivo parempansa edessä. Itse asiassa kirjan rajuin ratkaisu osoittautui minulle kaikkein käsitettävimmäksi. Ymmärrän, miten koville ottaa, kun luova ihminen huomaa työnsä keskinkertaiseksi.

Otetaan ajan ilmiöt ja tehdään niistä ooppera

Isän tyttö
Olli Kortekangas
Suomen kansallisooppera 10.2.2009
***

Menin hyvin kiinnostuneena katsomaan Isän tyttöä, kun olin toissa kesänä nähnyt sen Savonlinnan versiota sivusilmällä televisiosta. Minusta hahmot näyttivät silloin raikkailta ja mielenkiintoisilta.

Raikkaita ja mielenkiintoisia ihmishahmoja oopperassa oli myös Helsingissä. Se oli Isän tytön paras puoli - samoin kuin se, että näyttelijäntyö oli niin hyvää. Minusta tämä pärjääjä-isoäiti, joka otti poikaystäväkseen talonmiehen, oli oikein sympaattinen. Samoin muut naishahmot. Heissä oli luonnetta.

Mitä tulee musiikkiin, en osannut siihen ihastua. Jotenkin se tuntui vähän jäsentymättömältä. Onko nykyisessä nykymusiikissa ihan kiellettyä, että sieltä jäisi joku korvamato? Vielä Aulis Sallisen ja Joonas Kokkosen oopperoissa sellaisia on. En huomannut, milloin musiikki olisi ilmentänyt onnellisia tunteita, milloin muita tai mikä ero näillä olisi sävelkielessä ollut. Olisi ollut ihan paikallaan, jos olisi kuulunut vaikka duurisointuja silloin, kun kyse oli rakkaudesta tai lapsista.

Ajankuvia ja aikamatkoja tässä tehtiin, niin kuin eduskunnan juhlatilausoopperalta voi odottaakin. Välillä tuntui vähän päälleliimatulta, kun esimerkiksi kuoro oli puettu kaikkien aikojen muotivaatteisiin. Sitäkin päälleliimatumpia olivat haavikkomaiset syllogismit, jotka kuulostavat komeilta ja syvällisiltä, mutta eivät tarkoita mitään: nyt on nyt... jne.

Mutta kyllä kannatti mennä, vaikka seuralaiseni valitti, että olisi lähtenyt väliajalla kotiin, ellei olisi ollut seuraa. Ja kun oopperan väliaikatarjoilun tuottava firmakin on muuttunut, eikä sieltä enää saa Laphroaig-viskiäkään!