sunnuntai 21. syyskuuta 2008

Onnettoman ihmisen tunnustuksia puun takaa

Onnellisuuden opas
Timo Airaksinen
Johnny Kniga 2006

***

Luin tämän viime keväänä pikavauhtia ja pääpiirteissään, kun valmistauduin haastattelemaan Airaksista. Muistan, että hekottelin silloin ääneen ja päätin lukea kirjan ajan kanssa uudelleen. Sen siis syksyn korvalla teinkin, ja aika korkein odotuksin.

Mutta hymy hyytyi. Airaksinen leikkii lukijansa mielikuvituksen, ennakkoluulojen ja eettisten aatosten kanssa jonkinlaista kuminauhaleikkiä, jossa ei koskaan voi olla varma, onko kirjoittaja tosissaan vai ironisoiko hän ja jos, niin kehen piikki osuu. Tästä tietysti olivat peräisin myös ensimmäisen lukukokemuksen hyvät naurut. Toisella kertaa tuli lopulta apea olo, kun kaikki onnellisuuden kuvitelmat ja pyrkimykseet oli purettu, ei jäljellä tuntunut olevan juuri mitään mihun tarttua. Varsinkin se, mitä Airaksinen kirjoittaa ihmisten välisistä suhteista, oli aika karua. Välillä ihan tuli mieleen - vaikkei tietysti tällaista saa korkeasti arvostetun filosofian professorin kohdalla varmaan edes arvella - että hän jotenkin purki omaa elämänpettymystään.

Kolme tähteä kuitenkin Hauskaa teksti toki oli, tavattoman hilpeää toisin paikoin. Ja ihan kuningasajatus kuitenkin oli se, että parasta onnea on mielenrauha ja paras pyrkimys onnen tavoittamiseen on välttää kaikkea, mikä voi horjuttaa mielenrauhaa. Tämän allekirjoitan. Samoin kuin ajatuksen siitä, että elämää ei voi hallita, mutta elämän kaikkine hallitsemattomine tapahtumineen voi ottaa haltuunsa. Tästä kaikesta kolme tähteä

Tietysti minulla ja Airaksisella on ajattelussa radikaalisti eri gravitaatiopiste, kun minä uskon Jumalaan ja Airaksinen ei. Vakaumuksensa hän toi kirjassa esiin, vaikka ihan puolihuolimattomasti hän toisin paikoin kirjoitti Luojan isolla ja lähestyi loppupäätelmissään sellaisia kosmologisia ulottuvuuksia, jotka minun silmissäni sisälsivät Jumalan ajatuksen.

keskiviikko 10. syyskuuta 2008

Kipupisteitä hierottiin lempeästi

Luolamies
Turun Linnateatteri
Kirjoittanut Rob Becker
Tähtenä Valtteri Roiha
6.9.2008

*****

Kun turkulainen ystäväni ehdotti, että menisimme katsomaan Luolamiehen, innostuin heti. Olen nähnyt sen muutama vuosi sitten ruotsiksi Helsingin Svenska Teaternissa. Muistan, että nauroin silloin vatsan kipeäksi (ja samaan aikaan kuin muutkin - luultavasti ymmärsin siis mistä oli kyse) ja niin kävi nyt Turussakin. Svenskanin versiosta jäi päällimmäisenä mieleen se, että vaikka Luolamies on aika rankkaakin satiiria miehen ja naisen suhteista, Sixten Lundberg onnistui tekemään sen jotenkin lämminhenkisesti. Olin utelias näkemään, oliko se lämminhenkisyys ihan silkkaa suomanruotsalaista hyväluontoisuutta, ja toistuisiko se siis myös suomenkielisessä versiossa.

Täytyy todeta, että toistui. Sama teksti antaisi mahdollisuuden aika happamiinkin sävyihin, mutta niiltä vältyttiin. Tämä on sellainen näytelmä, että se näemmä tuunataan jokaiselle esittäjälleen omaksi. Valtteri Roiha teki siitä omannäköisensä, ja minulle oli eksotiikkaa hänen tulkintansa turkulaisuus. Tuli murretta, tuli paikallishuumoria.

Ilta ansaitsee täydet viisi pistettä kokonaisuudesta, johon sisältyi teatterikappaleen lisäksi tapas-ateria Linnateatterin ravintola. Idea ja toteutus olivat yksinkertaiset ja toimivat: ravintolaan pääsi tuntia ennen esitystä, sieltä saattoi varata pöydän (meillä oli ihan paras!) ja ostaa kolme annosta tapaksia kympillä sekä viiniä. Tapakset olivat muhkeita, kolme sorttia riitti täyttämään keskikokoisen naisihmisen niin täyteen, ettei seuraavana aamuna tarvinnut aamupalaakaan. Itse asiassa sellaisen kehitysidean haluaisin heittää, että valikoimaan voisi sisällyttää lisää kasvistapaksia. Tila oli viihtyisä ja tunnelma leppoisa. Jos on Turkuun menoa, tämä kannattaa käydä katsomassa! http://www.linnateatteri.fi/www/