Tympeiden ihmisten ankea elämä

Irma
Tuula-Liina Varis
WSOY 2008
**

Tämä sattui käteeni Pitäjänmäen kirjastosta, kun sattui olemaan siellä bestseller-hyllyssä.

Pudotus Siri Hustvedtin jälkeen oli kyllä järisyttävä. Romaanissa käytiin läpi Irman elämä, lähinnä "rakkauselämä". Olen nyt viime aikoina lukenut useamman kotimaisen kirjan, joiden aiheena on takakansitekstin mukaan ollut "rakkaus". Minun on sanottava, etten tunnista tätä "rakkautta" siksi, mitä itse sanalla käsitän. Olen nyt lukenut niin monta tämän teeman kirjaa, että uskallan jo tehdä yhteenvedon: tuntuu, että suomalaisten kirjailijoiden maailmassa se, mitä tarkoitetaan "rakkaudella" on joku seksin jälkeinen tai siihen muuten liittyvä tunnetila. Minusta se on kauhean alkeellista ja surullista. Keskinäisestä lämmöstä, kiintymyksestä, kunnioituksesta, syvästä vuorovaikutuksesta, vastuusta ja huolenpidosta ei tämän termin yhteydessä ole puhetta. Ainut kotimainen kirjailija, jossa on esiintynyt minulle tuttu rakkauden käsite, on Lars Sund. Hänkin suomenruotsalainen. Tai nykyisin jopa ruotsinsuomenruotsalainen.

Onko tämä vain kirjailijoiden ongelma? En usko. Pelkään pahoin, että se kertoo jotain kulttuurista, jossa elämme. Tympeää. Vai onko niin, että jos suomenkielinen kirjailija kirjoittaisi jostain oikeasti hyvästä ja kauniista, häntä ei otettaisi todesta?

Jos joku osaa ehdottaa syvällisiä, kauniita, tietysti traagisiakin suomalaisia kuvauksia rakkaudesta, niin ehdottakaa! En tietenkään kaipaa mitään Hertta-sarjaa, vaan oikeaa kirjallisuutta.

Ehkä luen tästä lähtien vain kotimaisia dekkareita, jotka eivät yritäkään kuvata mitään, mitä kutsuttaisiin "rakkaudeksi". Rakkaudesta luen mieluummin muiden kulttuurien edustajien kirjoja.

Kaksi tähteä annan Irmasta siksi, että olihan se hyvin kirjoitettu. Vatsanpohjaa kouraisi kuvaus hirveistä kuukautisista jne.

Sivistyneiden ihmisten tragedia

What I Loved
Siri Hustvedt

*****

Olipa hieno kirja! Avasi näköaloja moneen suuntaan. Ensinnäkin oli New York, joka on vanha kotikaupunkini, mutta josta en todellisuudessa tiedä paljoakaan, koska vietin siellä kolmisen vuotta lähinnä joko YK:n kellarissa tai uupuneena pikkulapsen äitinä kotona. Tässä kirjassa avataan newyorkilaisen taidemaailman kiemuroita, ja nykytaiteen katsomistapaa tavalla, joka on minullekin kuvataiteesta aika vähän tietävälle ymmärrettävää. Todella hienoa!

Toinen teema on psykopatia ja se, miten sen kanssa perheessä eletään. Tässä asetelma on se, että psykopaatti on perheen lapsi. Lapsen varttumista, valheiden, varastelun ja hyväksikäytön muuttumista yhä räikeämmäksi seurataan, ja se on tuskallista. Luonnehäiriöisestä puolisosta sentään voi ottaa avioeron, mutta entä lapsesta? Missä vaiheessa on annettava periksi ja myönnettävä, että oman turvallisuuden vuoksi nuori on jätettävä oman onnensa nojaan? Millaisen syyllisyyden kanssa joutuvat elämään sellaisen sukupolven vanhemmat, jotka ymmärtävät vanhemman vastuun lapsen kasvamisessa terveeseen aikuisuuteen?

Kolmas teema on rakkaus. What I loved kertoo rakkaudesta, erilaisista rakkauksista. Rakkaus puolisoon, ystävään, lapseen. Tarinassa on alku, keskikohta ja loppu - rakkaudet alkavat, ne kukoistavat ja ne menetetään. Tarinan minä-henkilö on mies. Lopussa hän menettää kaksi naista - ensin oman vaimonsa ja sitten pitkän ajan jälkeen ystävänsä, jonka kanssa oli elänyt hyvin läheisessä suhteessa. Näitä kahta rakkauden katoamista, siis naisten ratkaisuja, en ihan ymmärtänyt. Helpommin ymmärrettävä oli vaimon katoaminen. Hän ei kestänyt enää elää kodissa ja avioliitossa, jossa kaikki muistutti kuolleesta lapsesta. Sen jotenkin voin tajuta, mutta on niin kauhean surullista, että jos ensin menettää lapsen kuoleman kautta, sitten pitää vielä ehdoin tahdoin luopua ihmisestä, jota rakastaa ja joka rakastaa. Avioliitto ei toden totta ollut huono, mies rakastava, hellä ja asioita aidosti jakava. Eikö olisi riittänyt, että he olisivat vaikka muuttaneet toiseen asuntoon? Toinen menetys oli vielä käsittämättömämpi - miksi ihmeessä Violet pakeni miestä, johon oli niin syvästi kiintynyt ja joka oli kiintynyt häneen? OIkein loukkaannuin päähenkilön puolesta, kun Violet sitten kirjoitti kirjeessä Pariisista, että tapailee siellä jotain miestä hotellissa. Eihän se voi olla samanarvoista eikä lähellekään. Oikea, välittävä, jakava rakkaus samalla aaltopituudella olevien ihmisten välillä on maailmassa niin harvinaista, että jos sellainen kohdalle sattuu, miten ihmeessä siitä kukaan vapaaehtoisesti luopuu?

Kirjan tarina oli kaikella tavalla tosi traaginen, mutta minua ilahdutti kauheasti, että vaikka kyse oli taiteilijoista, he käyttäytyivät, puhuivat ja elivät niin kauniisti ja viisaasti. Tarkoitan, että Suomessa saman alan ihmisistä olisi luultavasti kirjoitettu viinanhuuruinen rentturomaani. En tajua, miten renttuus edistää taidetta tai miten tietoiset ihmiset, ihmiset, joilla on kyky ja mahdollisuudet valita elämäntapansa, voivat ja viitsivät käyttäytyä ja puhua tympeästi.

Ihan oli kuin olisin saanut märästä rätistä naamalle, kun vaihdoin samana iltana seuraavaan kirjaan, Tuula-Liina Variksen Irmaan. Romaani alkaa kulttuuridelegaation reissulla ja heti alkajaisiksi ihmiset vain hattuilevat ja valittavat toisilleen. Tervetuloa mielen loskaan ja räntäsateeseen!

Mikä on ongelma ja mikä ei?

En voi mitään kaulalleni
Nora Ephron
Otava 2007
***

Sain tämän synttärilahjaksi, kiitos kaima! Kiinnostuin kirjasta oitis, kun muistin, että Yle Radio 1:n kolumnisti Jertta Blomstedtkin puhui tästä joskus. Hänen radiokolumneissaan yleensä on paljon asiaa.

Nora Ephron on vähän päälle kuusikymppinen kirjailija New Yorkissa. Tässä kirjassa hän pohtii omaa naisenelämäänsä. Kirjan alkupuoli jotenkin tyrmistytti, koska hänen keskeisiä ongelmiaan näyttivät kaulan lisäksi olevan kynnet, tukanpesu (ei osaa pestä tukkaansa itse), erilaisten plastiikkakirurgisten nesteiden ruiskuttaminen kasvoihin yms. asiat, jotka tuntuvat minun todellisuudessani aivan marginaalisilta asioilta. Suorastaan ihmetytti, mitä ja ketä varten näinkin fiksu ja menestynyt nainen hermoili ulkonäöstään niin paljon? Vai ehkä minäkin 20 vuoden päästä ehdin murehtia kaulaani? Jos, niin sitten kai minulla menee todella hyvin.

Loppua kohden lukukokemus parani, kun kysymyksetkin alkoivat tuntua tutummilta: lastenkasvatus, kirjahurmio, tarinoita toimittajan ja kirjoittajan elämästä sekä viimeisen pakinan iso K. Nautin myös newyorkilaisen elämän kuvauksista. Vaikken haluaisi siellä koko elämääni elääkään, tunnistan asioita, joista nautin.

Ihan täysiä pisteitä en voi antaa käännöksestä. Siellä on ilmeisiä virheitäkin. Turtleneck ei ole kilpikonnakaulus vaan poolokaulus.

Elämää ulkoavaruudessa, lainahöyhenissä

Puhtaalta pöydältä
Regina Rask
Otava 2006
***

Tämä kirja kertoo minulle tutusta maailmasta, jos kohta itse olinkin diplomaattipestillä multilateeraaliedustustossa New Yorkissa, en ollut yksin ja muutkin tällaiset ulkoiset seikat olivat toisenlaiset. Mutta se, miten Rask kuvaa UM:n työkulttuuria ja sisäistä ilmapiiriä on ihan yksi yhteen sen kanssa mitä olen kokenut. Outoa hommaa. On se onni, että sain lähdettyä ajoissa. On nimensä vieraskieliseksi ja siten hienommaksi vääntäänyt suurlähettiläs, patalaiskoja sihteereitä, elämänsä tyhjäksi kokeva puoliso, täysin ulkopuolisia paikalta palkattuja sekä se kuningassääntö, että vaikka tehtävät ja niitä hoitavat ihmiset vaihtuvat tiuhaan, kukaan ei opasta seuraajaansa, siitä romaanin nimikin. Hyvä että kirjoituspöydäön laatikosta löytää lyijykynän.

Hilpeää ja tarkkanäköistä luettavaa, vaikka ei mitään korkealentoista eikä syvälle luotaavaa romaanitaidetta. Minua vieraannutti päähenkilön maailmasta hänen keveät, sitoutumattomat seksisuhteensa. Sellaisia kirjoittaja kirjoittaa, koska sellaisessa maailmassa ihmiset elävät ja haluavat siitä myös lukea. Minä tulen näiden tarinoiden lukemisesta aina pelkästään surulliseksi. Maailmassa on niin paljon yksinäisyyttä, kun ihmiset eivät ota itseään ja toisiaan tosissaan.

Tosissaan ottamisen häivähdys tulee lopussa, kun päähenkilön kotipuolessa Suomessa tapahtuu dramaattinen onnettomuus, joka panee maailman palikat kerralla tärkeysjärjestykseen.

Luettaisin tämän jokaisella, joka harkitsee uraa ulkoministeriössä samoin kuin jokaisella, joka harkitsee elämää diplomaatin puolisona.

Lapsellista menoa Espoossa

Haarautuvan rakkauden talo
Petri Karra
Gummerus 2008
*1/2

Kamalaa. Nyt riittää näiden kotimaisten avioerokirjojen lukeminen. Tätäkin jossain mainostettiin "realistisena", mutta en tunne tällaista todellisuutta. Enkä puhu nyt siitä, että teoksen perusmuoto on farssi. Harva kai kuitenkaan palkkaa prostituoitua näyttelemään uutta tyttöystävää pian entiselle vaimolle.

Kirjan nimi on jo harhaanjohtava. Tässä ei nähdäkseni minkään henkilöiden välillä ole eikä ole ollutkaan sellaista asiaa, jota minä kutsuisin rakkaudeksi. On vain hyvin lapsellisia ihmisiä, joiden henkinen taso on korkeintaan eskarilaisen luokkaa ja heidän välillään vellovat sekavat seksihalut.

Farssikaan ei toimi, ellei henkilöhahmoissa ole jotain reaalimaailman tunnistettavia piirteitä. Sen takia en lakkaa ihmettelemästä näiden ihmisten mielenmaisemaa.

Teksti on pitkälti dialogia. Joku hyvä ajatuksenjuoksu siellä täällä esiintyy. Siitä puoli tähteä- Viisaimmat sanat sanoo prostituoitu, joka toteaa, että hänelle seksi on 99-prosenttisesti henkinen asia. Sitä kuitenkin jäin ihmettelemään, miksi niitä 99 prosenttia laiminlyötiin ja harjoitettiin vain sitä yhtä prosenttia.

Sain luetuksi tämän järkäleen loppuun vain sen momentin vetämänä, että mitähän noille piruparoille seuraavaksi tapahtuu. En viisastunut, kaunistunut enkä avartunut mieleltäni.

Osaisiko joku kertoa Suomessa avioerosta selviämistarinan samaan tyyliin kuin Elizabeth Gilbertin Eat, Pray & Love? Jos osaisi, sen lukisin mielelläni. Muuten taidan vaihtaa genreä.

Eroamisen käsittämätön keveys

Kaikki onnelliset perheet
J.P. Pulkkinen
Teos 2008
***1/2

Tartuin tähän kirjaan, kun muuan suuresti arvostamani ystävä ja kollega sitä voimallisesti kehui.

Huomaan lukevani avioerokirjallisuutta, luonnollisista syistä. Luulenpa, että ihmisten syyt mennä naimisiin muistuttavat toisiaan enemmän kuin ihmisten syyt erota. Itse asiassa tuntuu siltä, että jos rakkaustarinat ovat kiinnostavia, niin erotarinat ne vasta kiinnostavia ovatkin. Toistaiseksi en ole lukenut yhtään kuvausta, joka muistuttaisi omaani. Voi olla, että jokainen tarina on perusteiltaan ihan erilainen, vaikka saattaa sisältää samoja ilmenemismuotoja.

Tässä on kolme pariskuntaa, joiden tarinat on punottu yhteen. Kaksi osapuolta, kolmas, joka katsoo ja jolle tulee niin mukavasti kuuma. Ja kylmä. Naimisissa oleva mies ja naimisissa oleva nainen tapaavat, alkavat tapailla, ja syntyy suhde. Avioliitot särkyvät.

Tapahtumien ja tunteiden kulku on piirretty kevein vedoin. Ehkä liiankin kevein? Kumpikin syrjähypyn osapuoli on naimisissa ja heillä on lapsia. Ihmettelen sitä, että kirjaan ei lainkaan sisälly kuvausta siitä päänsisäisestä moraalisesta pirunpolskasta, jonka tällainen tilanne aiheuttaa. Siltä osin jopa uskottavuus kärsii.

Nähdäkseni syrjähyppy edellyttää sekä veto- että työntövoimaa. Vetovoima käy selväksi, mutta työntövoima kummankaan osapuolen kohdalla ei aivan. Ymmärtääkseni avioliiton pitää olla paitsi väljähtynyt ja hoitamaton, myös sisältää umpikujia ja selvittämä'ttömiä loukkauksia ennen kuin ihminen hyppää aidan yli. Tämä jäi epäselväksi. Miksi nämä ihmiset olivat niin kevyesti valmiit luopumaan rauhasta ja lastensa ehjästä kodista?

Jotekin kevyttä on kaikki, ihmisten väliset suhteet, tapaamiset, olemiset. Elämänmakua tuova rosoisuus puuttui.

Plussaa annan monen muun asian ja ilmiön kuvauksesta. Kuten siitä, miltä tuntuu olla hömppää suoltava naistenlehtitoimittaja. Millaista on taiteilijan epätoivo parempansa edessä. Itse asiassa kirjan rajuin ratkaisu osoittautui minulle kaikkein käsitettävimmäksi. Ymmärrän, miten koville ottaa, kun luova ihminen huomaa työnsä keskinkertaiseksi.

Otetaan ajan ilmiöt ja tehdään niistä ooppera

Isän tyttö
Olli Kortekangas
Suomen kansallisooppera 10.2.2009
***

Menin hyvin kiinnostuneena katsomaan Isän tyttöä, kun olin toissa kesänä nähnyt sen Savonlinnan versiota sivusilmällä televisiosta. Minusta hahmot näyttivät silloin raikkailta ja mielenkiintoisilta.

Raikkaita ja mielenkiintoisia ihmishahmoja oopperassa oli myös Helsingissä. Se oli Isän tytön paras puoli - samoin kuin se, että näyttelijäntyö oli niin hyvää. Minusta tämä pärjääjä-isoäiti, joka otti poikaystäväkseen talonmiehen, oli oikein sympaattinen. Samoin muut naishahmot. Heissä oli luonnetta.

Mitä tulee musiikkiin, en osannut siihen ihastua. Jotenkin se tuntui vähän jäsentymättömältä. Onko nykyisessä nykymusiikissa ihan kiellettyä, että sieltä jäisi joku korvamato? Vielä Aulis Sallisen ja Joonas Kokkosen oopperoissa sellaisia on. En huomannut, milloin musiikki olisi ilmentänyt onnellisia tunteita, milloin muita tai mikä ero näillä olisi sävelkielessä ollut. Olisi ollut ihan paikallaan, jos olisi kuulunut vaikka duurisointuja silloin, kun kyse oli rakkaudesta tai lapsista.

Ajankuvia ja aikamatkoja tässä tehtiin, niin kuin eduskunnan juhlatilausoopperalta voi odottaakin. Välillä tuntui vähän päälleliimatulta, kun esimerkiksi kuoro oli puettu kaikkien aikojen muotivaatteisiin. Sitäkin päälleliimatumpia olivat haavikkomaiset syllogismit, jotka kuulostavat komeilta ja syvällisiltä, mutta eivät tarkoita mitään: nyt on nyt... jne.

Mutta kyllä kannatti mennä, vaikka seuralaiseni valitti, että olisi lähtenyt väliajalla kotiin, ellei olisi ollut seuraa. Ja kun oopperan väliaikatarjoilun tuottava firmakin on muuttunut, eikä sieltä enää saa Laphroaig-viskiäkään!

Kun kukaan ei ole aikuinen

Paikkaa ja mieltä
Mari Mörö
WSOY 2007
****

Ihan viime vuosina on tullut paljon avioeroa ja perheen hajoamista käsitteleviä kirjoja. Huomaan, että niitä on tullut tilattua kirjastosta aika pino.

Paikkaa ja mieltä on satiiri ns. kypsästä avioerosta, jossa lapset jäävät asumaan perheen taloa (joka ei ole perheen, vaan varakkaan isoisän), ja vanhemmat ovat siellä heidän luonaan vuoroviikoin. Huoltotoimet ja jatkuva remontointi on ulkoistettu huoltofirmalle.

Satiiri ei säästele ketään. Vastuuta pakoilevat aivan kaikki ja pakokeinot ovat typeriä. Äiti pakenee lähinnä kuvitteelliseen miessuhteeseen, jonka totuus paljastuu lomamatkalla, isä heittäytyy sairastelevaksi surkimukseksi, isovanhemmat huikentelevat. Huoltomieskin on omalla odysseiallaan aikuisten lasten ihmemaailmassa ja hakee voimautumista Juhtaiskistä. Koti on jonkinlainen näyttämö, jossa kuvataan naistenlehteä. Lapset oireilevat.

Teksti on rapsodista, mikä on oiva tyylivalinta, kun henkilöidenkin ajattelu ja ote maailmaan on myös rapsodinen. Minulle se muodostui vähän ongelmaksi, kun lukuaikaa on niin vähän ja vain myöhään illalla puoliunessa. Suoraan sanon välillä putosin kärryiltä.

Hyvä kirja, mutta se meni tavallaan niin rankasti satiirin puolelle, että jää vähän etäiseksi. Ei kosketa sydäntä. Siksi neljä tähteä.

Elämän äärirajoilla

Yksityiset tähtitaivaat
Olli Jalonen
Otava 1999

En arvostele, koska jäi kesken, ainakin tällä kertaa.

Kolmas kirjamessujen kolme pokkaria kympillä -satsistani oli tämä Jalonen. En muista hänen kirjojaan aiemmin lukeneeni.

Kokemus oli hämmentävä. Ensiksi meni melkein sata sivua, että ymmärsin ollenkaan, mistä ja millaisista tilanteista on kyse. Enimmäkseen ulkomaalaisten elämästä Stalinin Venäjällä. Se oli kurjaa ja kauheaa. Todella kauheaa.

Noin sivulla 200 jätin kirjan kesken. Syy oli se, että siihen mennessä jo toisen kerran silvottiin ruumiita. En jaksanut enää. Ehkä olisin jaksanut pitempään, jos minulla olisi ollut enemmän lukuaikaa ja toinen tilanne. Nyt on vain hetki ennen nukahtamista ja kun ei mitään eikä ketään muuta seuraa siinä tilanteessa ole, en jaksa tällaisia painajaisia.

Mutta ei tämä ole ainut syy sekaviin tunteisiin. Jollain tavalla kirja on kyllä ihan ilmeisen hyvää kirjallisuutta. Kuvaus on tehokasta ja näkökulmallista. Silti ihmettelen epätäydellisiä lauseita. Onko se joku omaperäinen tyyli vai huolimattomuutta? Toinen, mikä ihmetytti, oli epärealistiset seikat kaiken inhorealismin keskellä. Otetaan vaikka kirjan pääparin välinen suhde. Jos nainen elää kahden lapsen kanssa metsässä hökkelissä kuin susi luolassa, ei hän hankkiudu suhteisiin ventovieraan kanssa ja tee ehdoin tahdoin lisää lapsia. Ei ainakaan tällainen nainen, jolla muutoin on niin vahva eloonjäämisvietti. Minusta koko juttu yksityiskohtien kuvauksineen on ihan outo seksuaalifantasia. Kirjassa myös äiti jättää vastasyntyneen lapsen kahdeksi vuorokaudeksi isän hoitoon, ilman imetystä, pelkälle vedelle. Nähdäkseni lapsi ei voi kestää niin kauaa. Vastaavia omituisia juttuja kirjassa on niin paljon, että ne heikensivät eläytymistä.

Mutta jollain toisella tavalla teksti siis kuitenkin oli erittäin hyvää.

Onnistumisten takana on työtä ja epäonnistumisia

Laterna Magica
Ingmar Bergman
Otava 1987 (pokkari myöhemmin)

Tämä tarttui mukaani kirjamessujen pokkarilaarista, kolme pokkaria kympillä - mikä on ainut selitys sille, että luin sen suomeksi. Tälläiset on luettava alkukielellä.

Olen suuri IB -fani, olen nyt joulun aikaan taas kerran katsonut Fannyn ja Alexanderin ja mikä onnenpotku, kun Siilinjärven kirjastosta löytyi vielä se pitempi versio.

Laterna Magica on Bergmanin muistelmateos. Oli jännä lukea sieltä niitä aineksia, jotka ovat päätyneet F&A:han. Omasta lapsuudesta ne ovat peräisin, taiteilijan vapaudella järjestettyinä.

Luovan työn tekijälle Bergmanin muistelmat ovat erityisen kiinnostavaa ja kannustavaakin luettavaa siksi, että enimmäkseen se sisältää kertomuksia kaikenlaisista epäonnistumisista. Niin suuri ja tärkeä taiteilija kun hänestä tulikin, elämä ei totisesti ollut tanssia. Tätä vasten muistelen vähän huvittuneena kaikenlaisia nekrologeja ja muisto-ohjelmia, joita tuli hänen kuolemansa yhteydessä pari vuotta sitten. Pelkkää suitsutusta, suurmiehen korottamista jaliustalle monumentiksi. Muistelen muitakin vastaavia, jokaisen itseään kunnioittavan musiikkitoimittajan pitää kiroittaa suuria sanoja Sibeliuksesta. Onkohan meillä toimittajilla sellainen taipumus, että tunnemme itsemme suuriksi, kun pääsemme kirjoittamaan isolla palstatilalla suuria sanoja suurmiehistä?

Epäonnistumisista, harha-askelista ja surkeuksista ja kaikenlaisista sairauksistakin Bergman pääsi eteenpäin jatkamalla sitkeästi työtään. Sehän se on ainut vastaus, surkeuksiin ei pidä jäädä. Tämän kun aina muistaisi omalla vuoristoradallaan.

Yksityiselämästäänkin Bergman kirjoittaa. Olen joskus aikaisemmin lukenut hänen lapsuuttaan kuvaavan Den goda viljanin, joten osa siitä oli tuttua. Hänestä tuli ihmisten välisen vuorovaikutuksen ja tunteiden mestarikuvaaja elämänkoulun kovilla opeilla - sillä että joutui lapsena sietämään kotonaan kauheaa ristiriitaa perheen ulkokuoren ja sisäisen elämän välillä. Kyvyn rakastaa hän saavutti vasta vanhana. Ensimmäiset avioliitot ja perheet vaikuttavat aika kauheilta, teki pahaa lukea täydellisestä vastuuttomuudesta vaimoja ja lapsia kohtaan. Ei Bergman kaikesta tästä ylpeydellä kerro, vaan kokee vastenmielisyyttä omaa nuorta itseään kohtaan.

Viimeinen luku käsittelee viiltävällä tavalla aikuisen ymmärryksen kautta lapsuusperheen hänen sieluunsa aiheuttamaa haavaa. Jotkut onnistuvat tekemään sellaisesta taidetta, toiset tuhoutuvat.