Anna Liisa
Ooppera Kapsäkki
Aleksanterin teatteri
Minna Canthin näytelmän pohjalta
19.8.2008
**
Minulle tarjoutui yllättäen lippu tähän esitykseen ja olin ilahtunut, kun radiossa ja lehdissäkin tätä uutuusoopperaa oli aika lailla käsitelty, jopa odotettuna tapauksena.
Mutta täytyy sanoa, että ei iskenyt. Kertomus on ihan klassikko, upea yhteiskunnallinen draama ja moraliteetti. Se toimi hyvin, kun ei ollut liiaksi käpälöity.
Mutta sitten musiikki. En löytänyt siitä minkäänlaisia kauneusarvoja. Muutaman vaikuttavan kohdan, esimerkiksi kun Anna Liisa ensimmäisen kerran vajosi syvään suruun surmaamansa lapsen takia ja alkoi laulaa "nuku nuku nurmilintu, väsy väsy västäräkki..." Muusta ei löytynyt juuri melodiaa eikä rytmiäkään. Äänillä oli kyllä onnistuttu toisin paikoin ilmaisemaan voimakkaita tunnetiloja, mutta siinäkin mentiin sillä tavalla metsään, että juuri kun laulajalla oli tekstissä huippukohta, jonka olisi suonut välittyvän ymmärrettävästi myös kuulijalle, sen päällä törisi joku kovaääninen puhallin ja suunnilleen samalla korkeudella. Puhaltimet tekevät tehokkaita välimerkkejä oopperoihin, muistuu mieleen esimerkiksi Viimeisistä kiusauksista kohtaus, jossa naiskuoro huutaa "Juhana on kuollut!" Kyllä siinäkin torvet törisevät, mutta vuorotellen naisten kanssa, ei yhtä aikaa. Toisen näytöksen kohokohdaksi tarkoitettu äidin ja tyttären virsi kuulosti vain lähinnä surkealta ulinalta.
Voihan olla, että musiikki vain oli NIIN hienoa, että se ylitti minun ymmärryskykyni. Jos näin on, yritän jalostaa korvaani. Siinä voi olla tekemistä.
Erityisen tuskaista seurattavaa olivat joukkokohtaukset, joissa usein viisi tai useampikin laulaja lauloi jotain omaansa kaikkien muiden kanssa päällekkäin ja ilman mitään kontaktia kehenkään. Ensimmäinen ongelma siinä on, ettei kuulija saa mitään selvää mistään ja toinen siitä seuraava ongelma, että tarinan kuljetus siltä kohtaa jää arvauksen varaan. Taitava säveltäjä osaa punoa tällaisenkin, Mozartin taikahuilussa on huikea kohta, jossa ainakin viisi ihmistä laulaa yhtä aikaa omiaan toistakymmentä minuuttia. Esimerkiksi kohta, jossa kuoro heitteli keltaisia rutistettuja papereita ja liikkui mastodonttimaisesti pitkin lavaa, jäi minulle epäselväksi: ilmensivätkö he raivoa vai riemua? Seuralaiseni tiivisti asian niin, että mitä vähemmän väkeä lavalla, sen paremmin toimi. Tilannetta pelastaakseen olivat varmasti tehneet sen päätöksen, että käsiohjelman hinnalla sai myös libreton. Sitä vain ei nähnyt lukea.
Molemmat tähdet menevät Helena Juntuselle (Anna Liisa), joka yllätti minut näyttelijänlahjoillaan. Ihan hyviä näyttämöpersoonia oli muitakin, esimerkiksi Juha Hostikan esittämä Johannes, joka oli niin kertakaikkinen mammanpoika, että se meni jo huumorin puolelle.
Käsiohjelmassa ohjaaja Erik Söderblom analysoi, että Anna Liisa on jotenkin aikalaisemme. Hän näkee näytelmässä jopa kulutuskulttuurin kritiikkiä, mikä minusta on aika kaukaa haettua. Nykyihmisen ahdistusta kuvaavilla kappaleilla voi varmaan perustella mitä tahansa taideteosta.
Seuralaiseni totesi väliajalla, että kerrankin seura peittoaa esityksen. Eikä se johtunut seurasta, vaan esityksestä.
Ooppera Kapsäkki
Aleksanterin teatteri
Minna Canthin näytelmän pohjalta
19.8.2008
**
Minulle tarjoutui yllättäen lippu tähän esitykseen ja olin ilahtunut, kun radiossa ja lehdissäkin tätä uutuusoopperaa oli aika lailla käsitelty, jopa odotettuna tapauksena.
Mutta täytyy sanoa, että ei iskenyt. Kertomus on ihan klassikko, upea yhteiskunnallinen draama ja moraliteetti. Se toimi hyvin, kun ei ollut liiaksi käpälöity.
Mutta sitten musiikki. En löytänyt siitä minkäänlaisia kauneusarvoja. Muutaman vaikuttavan kohdan, esimerkiksi kun Anna Liisa ensimmäisen kerran vajosi syvään suruun surmaamansa lapsen takia ja alkoi laulaa "nuku nuku nurmilintu, väsy väsy västäräkki..." Muusta ei löytynyt juuri melodiaa eikä rytmiäkään. Äänillä oli kyllä onnistuttu toisin paikoin ilmaisemaan voimakkaita tunnetiloja, mutta siinäkin mentiin sillä tavalla metsään, että juuri kun laulajalla oli tekstissä huippukohta, jonka olisi suonut välittyvän ymmärrettävästi myös kuulijalle, sen päällä törisi joku kovaääninen puhallin ja suunnilleen samalla korkeudella. Puhaltimet tekevät tehokkaita välimerkkejä oopperoihin, muistuu mieleen esimerkiksi Viimeisistä kiusauksista kohtaus, jossa naiskuoro huutaa "Juhana on kuollut!" Kyllä siinäkin torvet törisevät, mutta vuorotellen naisten kanssa, ei yhtä aikaa. Toisen näytöksen kohokohdaksi tarkoitettu äidin ja tyttären virsi kuulosti vain lähinnä surkealta ulinalta.
Voihan olla, että musiikki vain oli NIIN hienoa, että se ylitti minun ymmärryskykyni. Jos näin on, yritän jalostaa korvaani. Siinä voi olla tekemistä.
Erityisen tuskaista seurattavaa olivat joukkokohtaukset, joissa usein viisi tai useampikin laulaja lauloi jotain omaansa kaikkien muiden kanssa päällekkäin ja ilman mitään kontaktia kehenkään. Ensimmäinen ongelma siinä on, ettei kuulija saa mitään selvää mistään ja toinen siitä seuraava ongelma, että tarinan kuljetus siltä kohtaa jää arvauksen varaan. Taitava säveltäjä osaa punoa tällaisenkin, Mozartin taikahuilussa on huikea kohta, jossa ainakin viisi ihmistä laulaa yhtä aikaa omiaan toistakymmentä minuuttia. Esimerkiksi kohta, jossa kuoro heitteli keltaisia rutistettuja papereita ja liikkui mastodonttimaisesti pitkin lavaa, jäi minulle epäselväksi: ilmensivätkö he raivoa vai riemua? Seuralaiseni tiivisti asian niin, että mitä vähemmän väkeä lavalla, sen paremmin toimi. Tilannetta pelastaakseen olivat varmasti tehneet sen päätöksen, että käsiohjelman hinnalla sai myös libreton. Sitä vain ei nähnyt lukea.
Molemmat tähdet menevät Helena Juntuselle (Anna Liisa), joka yllätti minut näyttelijänlahjoillaan. Ihan hyviä näyttämöpersoonia oli muitakin, esimerkiksi Juha Hostikan esittämä Johannes, joka oli niin kertakaikkinen mammanpoika, että se meni jo huumorin puolelle.
Käsiohjelmassa ohjaaja Erik Söderblom analysoi, että Anna Liisa on jotenkin aikalaisemme. Hän näkee näytelmässä jopa kulutuskulttuurin kritiikkiä, mikä minusta on aika kaukaa haettua. Nykyihmisen ahdistusta kuvaavilla kappaleilla voi varmaan perustella mitä tahansa taideteosta.
Seuralaiseni totesi väliajalla, että kerrankin seura peittoaa esityksen. Eikä se johtunut seurasta, vaan esityksestä.
1 kommentti:
Kiitos hyvin kirjoitetusta arviosta. Enpä tämän perusteella taida mennä katsomaan.
Lähetä kommentti