lauantai 26. heinäkuuta 2008

Ystävyys on syvintä rakkautta

Tuhat loistavaa aurinkoa
Khaled Hosseini
Suomennos Kristiina Savikurki
Lukija Antti Pääkkönen
Otava 2008

*****

Kuuntelin tämän äänikirjan autossa pitkillä yksinäisillä kesämatkoillani Nilsiään ja sieltä eri suuntiin. Kunhan ensin alkuun pääsin, olin lumottu. Ja järkyttynyt.

Kirja kertoo kahden naisen tarinan, noin sukupolven pituiselta ajalta Kabulissa. Lähi-idän sekavat ja väkivaltaiset lähihistorian vaiheet eivät ole koskaan avautuneet minulle niin kuin nyt. Tulee mieleen Ryszard Kapusinskin Afrikka-kirja Ebenpuu. Kirjalla on parhaimmillaan valtavat mahdollisuudet: jos vertaan hyvin valmisteltua virkamatkaani Tansaniaan ja paluumatkalla lentokoneessa lukemaani Ebenpuuta, jälkimmäinen avasi Afrikan asioita minulle vielä paljon syvemmin. Ei siis hätää kaikki me, jotka emme pääse emmekä edes halua juuri matkustella, maailma on meille silti avoin kirjaston oven takana.

Mutta sitten tämän kirjan päähenkilöt, miehet ja naiset. Tiivistetysti: kirja kertoo kahden samalle miehelle naitetun eri-ikäisen naisen kertomuksen. Heidän yhteinen aviomiehensä on hirviö, niin kuin huomattavan moni muukin kirjan mies. Afganistanissa vallanpitäjät vaihtuivat tiheään ja sen myötä myös naisten asema vaihtelee rajusti, pahimmillaan Talebanien vallan aikana koko kulttuuri oli naisia kohtaan äärimmäisen väkivaltainen - ja vastaavasti lietsoi miehissä sellaista, joka meidän käsitteistössämme luokiteltaisiin lähinnä psykopaattiseksi käytökseksi. Kylmäsi kuvitella, millaista on paitsi elää, myös kasvattaa lapsia sellaisessa kulttuurissa. Yhteiskunnan sallima ja kannustamakin väkivalta naisia kohtaan näiden päähenkilöiden kautta koettuna oli niin rajua, että puristin välillä rattia rystyset valkoisina ja ajattelin, että jos tämä vielä tästä yltyy, täytyy pysähtyä tien poskeen vetämään henkeä.

Ylimmäksi, suurimmaksi, kuolemaakin uhmaavaksi voimaksi nousee naisten välinen ystävyys. Yksinkertainen välittäminen ja jakaminen. En kerro enempää, lukekaa itse. Pani minut taas kerran miettimään, mitä ylipäätään on kohtuullista elämältä odottaa.

Vaikka kirjan maailma on niin kaukana rauhallisesta pohjoismaisesta demokratiasta, siinä on yksi ulottuvuus, joka sisälsi mielestäni vahvan sanoman myös meille. Kirjan ainoat miehen ja naisen väliset suhteet, jotka sisälsivät rakkautta, ja vahvaa sellaista, perustuivat ystävyydelle. Tämä on tärkeää. Jostain ihmeellisestä syystä meillä elää vahvana sellainen kuvitelma, että olisi olemassa jotakin ns. "rakkautta", joka olisi jotenkin ihan eri ulottuvuudessa kuin ystävyys. Ikään kuin ihminen voisi hyvin perustaessaan arjessa läheisimmän suhteensa romanttiselle mielikuvitukselle ja eroottiselle huumalle, mutta sitten tasaveroinen, keskinäiselle kunnioitukselle, jakamiselle ja luottamukselle, samankaltaisille kiinnostuksen kohteille perustuva ystävyys toteutuisi muualla, muunlaisten ihmisten kanssa. Se on ihan väärin kuviteltu. Ihan äskettäin lastenpsykiatri Tuula Tamminen totesi jossain, että yksi syy runsaisiin avioeroihin on se, että tytöt ja pojat eivät jo lapsina opi olemaan ystäviä keskenään.

Kirjan lopussa minua odotti yllätys. Kun kertomus oli saatu niin onnelliseen loppuun kuin ylipäätään noissa olosuhteissa oli mahdollista, seurasivat kirjailijan kiitokset. Ihan viimeiseksi hän kiitti vaimoaan. Khaled onkin siis mies! Miten ihmeessä hän on osannut eläytyä naisten kokemuksiin niin aidosti! Googlasin huvikseni, hän on alkuperäiseltä ammatiltaan lääkäri. Se ehkä selittää vähän.

Toinenkin mies kuului tähän kokemukseen, kirjan oli lukenut ääneen Antti Pääkkönen. Aluksi tuntui vähän hassulta, kun olen tottunut kuulemaan hänen ääntään lastenkirjojen lukijana. Mutta sitten totuin. Hän onnistui lukemaan tämän järkyttävän väkivaltaisen kirjan ihmeen lempeästi.

Täydet pisteet!

maanantai 14. heinäkuuta 2008

Rakkaus pakottaa kasvamaan ylpeyden yli

Ronja ryövärintytär
Rauhalahden kesäteatteri, Kuopio
Astrid Lindgren
Ohjannut Jari Mäntyvaara
Kuopio 14.7.2008 klo 19

***

Menimme katsomaan esitystä tyttöjen Aino, 9 ja Eeva, 7 sekä vaarin kanssa. Rauhalahden teatteriareena on upea ja upealla paikalla, iso telttakatoksella katettu katsomo ja näyttämö, jonka takana avautuu järvi. Oli sadesää ja saimme teatteriesityksen lisäksi ihailla sateenkaarta sekä useampaakin sorsapoikuetta.

Lindgrenin tarina on klassista perusmuotoa: on kaksi keskenään taistelevaa puolta, jotka ystävyyden kautta liittyvät yhteen. Vastakkainasettelun alkujuuri jäi vähän hämäräksi, oliko se vaikea dramatisoida? Dramatisoimisen ongelmia mietin myös metsän eläinten, kakkiaisten, syöjättärien, voudin nihtien ja muiden kohdalla - tuntuivat vähän irrallisilta. Tällainen muinaiseen satujen metsään sijoittuva tarina vaatii valtavasti mielikuvittelua, kokonaisen oman maailman luomista. Hyvän kirjailijan kynän voimin se onnistuu kyllä, kun voi selittää ja kuvailla, mutta miten teatterissa? Minusta se jäi vähän puolitiehen. Etualalle nousi Ronjan isän kehityskertomus, kuinka hänen sydämensä avartui. Oikeastaan isä nousi päärooliksi, ja pääroolin esittäjä oli myös saanut arvoisensa esittäjän, Kuopion teatterin Jukka Auvisen. Tämä osuus näytelmästä toimi oikein hyvin ja nostatti kyyneleitäkin silmäkulmaan.

Tässä esityksessä taisi olla mukana sekä ammattilaisia että amatöörejä. Ja hyvin meni. Ammattilaisten taito vei esitystä eteenpäin ja amatöörit pysyivät perässä. Muutama puheroolikin oli harrastelijoilla - ihmetytti miksi heille ei ollut annettu langattomia, poskeen teipattavia mikrofoneja siinä missä pääroolien esittäjille, puhe ei oikein kuulunut. Musiikkia oli paljon ja se toimi hyvin, paikalla oli nelihenkinen bändikin. Osasivat laulaa, mutta olisiko johtunut äänentoistosta, että kaikista laulunsanoista ei saanut selvää.

Tärkeimpien katsojien eli tyttöjen kommentit olivat, että olisi saanut olla jännempi. Tytöt antoivat plussaa lauluista. He antoivat arvosanan ****.

Minulta heruu nyt vain kolme tähteä, johtuen juuri dramatisoinnin ongelmista tai kenties siitä, ettei tämä tarina oikein edes ole paras teksti näyttämölle pantavaksikaan.

Väliaikatarjoiluissa olisi parantamisen varaa. Kahvia oli myymässä vain yksi tyttö ja jono oli pitkä. Pullat loppuivat heti jonon alkupäässä. Kahvi tosin oli oikein hyvää.

tiistai 8. heinäkuuta 2008

Försök att vara lite snällare...

Konsten att vara snäll
Stefan Einhorn
Månpocket 2005


****

Tämä kirja tarttui mukaani viime syksynä Tukholmasta. Miksi ostin sen? Olin kai tullut hämärästi tietoiseksi kirjan suomennoksesta tai kirjailijasta muuten. Kirjan kansi, jossa pipariukko ja -akka pitävät toisiaan kädestä, tuskin niin kovasti houkutteli. Vai olisiko se sitten kuitenkin ollut antiraflaavuudessaan se juttu...

Kirja opettaa arkietiikkaa vastaansanomattomalla tavalla. Kun voi valita, kannattaa olla mieluummin hyvä ja kiltti toisille, asettua toisten asemaan ja pyrkiä yhteiseen hyvään. Sanaa "kiltti" - snäll - pyritään rehabilitoimaan niin, ettei se enää tarkoittaisi samalla jotenkin vähän tyhmää, tietämätöntä tai etujaan tajuamatonta. Hyvä niin, mutta onnistuuko se yhden kirjan voimalla? Olisiko olemassa toista sanaa, jossa olisi vähemmän rasitteita? Viisas, hyväntahtoinen, vastuuntuntoinen? Rakkaudestahan tässä on kyse, mutta se sana jos mikä on monelta suunnalta liian ladattu. Loppupuolella esitellään eteläafrikkalainen termi "ubuntu", jolla tarkoitetaan suunnilleen sellaista ihmisen ominaisuuksien summaa kuin antelias, vieraanvarainen, huomaavainen, myötätuntoinen..." Olisiko suomenkielen ilmauksista paras suunnilleen, että "ole ihmisiksi".

Kirjan kannessa siteerataan Expressenin kriitikkon sanoneen, että: "en bok som alla borde läsa". Totta tosiaan, tämä sopisi vaikka peruskoulun yläluokille oppikirjaksi ihmisenä olemisen etiikasta oppilaiden uskontokunnista riippumatta. Teksti on todella lukukelpoista ja sujuvaa, ei mitenkään raskasta ja puhuu kyllä painavaa asiaa. Se, mikä minua jäi elämää ja sen vaikeuksia nähneenä askarruttamaan oli, miten toimia ja vetää rajaa ääritilanteissa. Mitä on kiltteys, kun joutuu tekemisiin narsistisen ihmisen tai organisaation kanssa, joka vain käyttää hyväkseen ihmisen kiltteyttä? Tällaisen rajanvedon pohdintaa olisin kirjaan kaivannut. Tulee myös mieleen, että Einhornin lapset ovat varmaan jo isoja ja hänen arkensa rauhallista. Rajuimmat tilanteet, joissa etiikkaa käytännössä testataan ja eletään todeksi tapahtuvat lapsiperheen arjessa, kun törmätään koko ajan ihmisten ja resurssien rajallisuuteen. Tässä suhteessa kirja toi välillä mieleen kääntämäni Henri Nouwenin "Rauhantyön". Sitä työstäessäni hymyilin joskus vähän vinosti sille, että teksti oli ihanaa näkyleipää. Nouwenhan oli perheetön. Näistä syistä vain neljä tähteä, ei ihan viittä.

Einhorn toteaa, että englantilainen kirjailija ja filosofi Aldous Huxley pohti koko elämänsä, mikä o olisi tärkein neuvo ihmisille. Hän päätyi neuvomaan, että koittakaa olla vähän kiltimpiä. Niinhän se on.

lauantai 5. heinäkuuta 2008

Onnen maa onkin Nilsiässä

Onnen maa
Nilsiän kesäteatteri
kirjoittanut Markku Pölönen, sovittanut Heikki Kuikkaniemi ja Antti Heikkinen
Ohjannut Heikki Kuikkaniemi
Nilsiä 4.7.2008 klo 19

****1/2

Nilsiän kesäteatteriin mennessä ovat odotukset korkealla eikä niihin jouduttu pettymään tälläkään kertaa. Viimekesäinen löyhä sketsisikermä tosin ei ollut paljon mistään kotoisin, mutta nyt kun tehtiin kunnon teatteria, sitä myös tehtiin kunnolla.

Markku Pölösen Onnen maa oli sovitettu nilsiäläiseen kuosiin. Kun tanssittiin, tanssittiin Halssin lavalla, ja nimeltä mainittujen ihmisten seasta löytyi varmaan paikallisille tuttuja (minulle ei). Minua jäi paljonkin askarruttamaan, miten paljon näytelmää oli sovitettu - ainakin sovitus oli onnistunut niin hyvin, ettei se tuntunut yhtään päälle liimatulta. Mahtaako alkuperäisessä näytelmässä olla vanhojen muistelemisen rakennetta? Olipa tai ei, se toimi hyvin. Elokuvassa ei tainnut olla.

Roolitus oli onnistunut erinomaisesti. Ukki ja mummi -pariskunta olivat todella aitoja, tuskinpa heidän tarvitsi kovin paljoa näytelläkään. Pitkä-Pekka oli oikein hyvä nuoren isännän roolissaan, samoin hänen emäntänsä. Ja Vertti-poika, joka kommenteillaan sekoitti aikuisten aikomukset. Pappi oli sitä luokkaa, että alkoi naurattaa heti kun ilmestyi lavalle. Shown varasti kuitenkin Heikkis-Antti, jota lienee nuoresta iästään huolimatta jo aihetta tituleerata mestariksi. Hänen humala- ja krapulanäytöksensä olivat puistattavan hienoja, samoin Tenhon rooliin kuuluva uhoaminen ja keekoilu. Antissa on nilsiäläisen teatterielämän tulevaisuus hyvinkin pitkällä tähtäimellä, kunhan ei vain maailma viekoittele poikaa pois. Vai näemmekö hänet vielä Kansallisen lavalla?

Puolisen tähteä täysistä tähdistä jää uupumaan muutaman naisroolin takia. Mikähän siinä on, että harrastajateatterissa miehet näköjään uskaltavat heittäytyä rooleihinsa rohkeammin?

tiistai 1. heinäkuuta 2008

Hupia luonnon helmassa

Aatamin puvussa ja vähän Eevankin
Siilinjärven teatteri
kirjoittanut Agapetus, ohjaus Anita Sundberg
Siilinjärvi 1.7.2008 klo 19

**

Siilinjärveläisten kesähupia, kevyttäkin kevyempää. Kaksi tähteä tulee kekseliäästä ohjauksesta, pienistä aineksista on saatu ihan toimivaa toimintaa. Kolme tähteä jää tulematta heikkojen näyttelijäsuoritusten takia.

Erityismaininta on annettava hienosta paikasta järven rannalla, ja todella komeasta männystä, jota käytettiin myös hyväksi. Myös väliaikakahvi sekä pulla ansaitsevat kehuja.