Mikä on ongelma ja mikä ei?

En voi mitään kaulalleni
Nora Ephron
Otava 2007
***

Sain tämän synttärilahjaksi, kiitos kaima! Kiinnostuin kirjasta oitis, kun muistin, että Yle Radio 1:n kolumnisti Jertta Blomstedtkin puhui tästä joskus. Hänen radiokolumneissaan yleensä on paljon asiaa.

Nora Ephron on vähän päälle kuusikymppinen kirjailija New Yorkissa. Tässä kirjassa hän pohtii omaa naisenelämäänsä. Kirjan alkupuoli jotenkin tyrmistytti, koska hänen keskeisiä ongelmiaan näyttivät kaulan lisäksi olevan kynnet, tukanpesu (ei osaa pestä tukkaansa itse), erilaisten plastiikkakirurgisten nesteiden ruiskuttaminen kasvoihin yms. asiat, jotka tuntuvat minun todellisuudessani aivan marginaalisilta asioilta. Suorastaan ihmetytti, mitä ja ketä varten näinkin fiksu ja menestynyt nainen hermoili ulkonäöstään niin paljon? Vai ehkä minäkin 20 vuoden päästä ehdin murehtia kaulaani? Jos, niin sitten kai minulla menee todella hyvin.

Loppua kohden lukukokemus parani, kun kysymyksetkin alkoivat tuntua tutummilta: lastenkasvatus, kirjahurmio, tarinoita toimittajan ja kirjoittajan elämästä sekä viimeisen pakinan iso K. Nautin myös newyorkilaisen elämän kuvauksista. Vaikken haluaisi siellä koko elämääni elääkään, tunnistan asioita, joista nautin.

Ihan täysiä pisteitä en voi antaa käännöksestä. Siellä on ilmeisiä virheitäkin. Turtleneck ei ole kilpikonnakaulus vaan poolokaulus.

Elämää ulkoavaruudessa, lainahöyhenissä

Puhtaalta pöydältä
Regina Rask
Otava 2006
***

Tämä kirja kertoo minulle tutusta maailmasta, jos kohta itse olinkin diplomaattipestillä multilateeraaliedustustossa New Yorkissa, en ollut yksin ja muutkin tällaiset ulkoiset seikat olivat toisenlaiset. Mutta se, miten Rask kuvaa UM:n työkulttuuria ja sisäistä ilmapiiriä on ihan yksi yhteen sen kanssa mitä olen kokenut. Outoa hommaa. On se onni, että sain lähdettyä ajoissa. On nimensä vieraskieliseksi ja siten hienommaksi vääntäänyt suurlähettiläs, patalaiskoja sihteereitä, elämänsä tyhjäksi kokeva puoliso, täysin ulkopuolisia paikalta palkattuja sekä se kuningassääntö, että vaikka tehtävät ja niitä hoitavat ihmiset vaihtuvat tiuhaan, kukaan ei opasta seuraajaansa, siitä romaanin nimikin. Hyvä että kirjoituspöydäön laatikosta löytää lyijykynän.

Hilpeää ja tarkkanäköistä luettavaa, vaikka ei mitään korkealentoista eikä syvälle luotaavaa romaanitaidetta. Minua vieraannutti päähenkilön maailmasta hänen keveät, sitoutumattomat seksisuhteensa. Sellaisia kirjoittaja kirjoittaa, koska sellaisessa maailmassa ihmiset elävät ja haluavat siitä myös lukea. Minä tulen näiden tarinoiden lukemisesta aina pelkästään surulliseksi. Maailmassa on niin paljon yksinäisyyttä, kun ihmiset eivät ota itseään ja toisiaan tosissaan.

Tosissaan ottamisen häivähdys tulee lopussa, kun päähenkilön kotipuolessa Suomessa tapahtuu dramaattinen onnettomuus, joka panee maailman palikat kerralla tärkeysjärjestykseen.

Luettaisin tämän jokaisella, joka harkitsee uraa ulkoministeriössä samoin kuin jokaisella, joka harkitsee elämää diplomaatin puolisona.

Lapsellista menoa Espoossa

Haarautuvan rakkauden talo
Petri Karra
Gummerus 2008
*1/2

Kamalaa. Nyt riittää näiden kotimaisten avioerokirjojen lukeminen. Tätäkin jossain mainostettiin "realistisena", mutta en tunne tällaista todellisuutta. Enkä puhu nyt siitä, että teoksen perusmuoto on farssi. Harva kai kuitenkaan palkkaa prostituoitua näyttelemään uutta tyttöystävää pian entiselle vaimolle.

Kirjan nimi on jo harhaanjohtava. Tässä ei nähdäkseni minkään henkilöiden välillä ole eikä ole ollutkaan sellaista asiaa, jota minä kutsuisin rakkaudeksi. On vain hyvin lapsellisia ihmisiä, joiden henkinen taso on korkeintaan eskarilaisen luokkaa ja heidän välillään vellovat sekavat seksihalut.

Farssikaan ei toimi, ellei henkilöhahmoissa ole jotain reaalimaailman tunnistettavia piirteitä. Sen takia en lakkaa ihmettelemästä näiden ihmisten mielenmaisemaa.

Teksti on pitkälti dialogia. Joku hyvä ajatuksenjuoksu siellä täällä esiintyy. Siitä puoli tähteä- Viisaimmat sanat sanoo prostituoitu, joka toteaa, että hänelle seksi on 99-prosenttisesti henkinen asia. Sitä kuitenkin jäin ihmettelemään, miksi niitä 99 prosenttia laiminlyötiin ja harjoitettiin vain sitä yhtä prosenttia.

Sain luetuksi tämän järkäleen loppuun vain sen momentin vetämänä, että mitähän noille piruparoille seuraavaksi tapahtuu. En viisastunut, kaunistunut enkä avartunut mieleltäni.

Osaisiko joku kertoa Suomessa avioerosta selviämistarinan samaan tyyliin kuin Elizabeth Gilbertin Eat, Pray & Love? Jos osaisi, sen lukisin mielelläni. Muuten taidan vaihtaa genreä.