Kun kukaan ei ole aikuinen

Paikkaa ja mieltä
Mari Mörö
WSOY 2007
****

Ihan viime vuosina on tullut paljon avioeroa ja perheen hajoamista käsitteleviä kirjoja. Huomaan, että niitä on tullut tilattua kirjastosta aika pino.

Paikkaa ja mieltä on satiiri ns. kypsästä avioerosta, jossa lapset jäävät asumaan perheen taloa (joka ei ole perheen, vaan varakkaan isoisän), ja vanhemmat ovat siellä heidän luonaan vuoroviikoin. Huoltotoimet ja jatkuva remontointi on ulkoistettu huoltofirmalle.

Satiiri ei säästele ketään. Vastuuta pakoilevat aivan kaikki ja pakokeinot ovat typeriä. Äiti pakenee lähinnä kuvitteelliseen miessuhteeseen, jonka totuus paljastuu lomamatkalla, isä heittäytyy sairastelevaksi surkimukseksi, isovanhemmat huikentelevat. Huoltomieskin on omalla odysseiallaan aikuisten lasten ihmemaailmassa ja hakee voimautumista Juhtaiskistä. Koti on jonkinlainen näyttämö, jossa kuvataan naistenlehteä. Lapset oireilevat.

Teksti on rapsodista, mikä on oiva tyylivalinta, kun henkilöidenkin ajattelu ja ote maailmaan on myös rapsodinen. Minulle se muodostui vähän ongelmaksi, kun lukuaikaa on niin vähän ja vain myöhään illalla puoliunessa. Suoraan sanon välillä putosin kärryiltä.

Hyvä kirja, mutta se meni tavallaan niin rankasti satiirin puolelle, että jää vähän etäiseksi. Ei kosketa sydäntä. Siksi neljä tähteä.

Elämän äärirajoilla

Yksityiset tähtitaivaat
Olli Jalonen
Otava 1999

En arvostele, koska jäi kesken, ainakin tällä kertaa.

Kolmas kirjamessujen kolme pokkaria kympillä -satsistani oli tämä Jalonen. En muista hänen kirjojaan aiemmin lukeneeni.

Kokemus oli hämmentävä. Ensiksi meni melkein sata sivua, että ymmärsin ollenkaan, mistä ja millaisista tilanteista on kyse. Enimmäkseen ulkomaalaisten elämästä Stalinin Venäjällä. Se oli kurjaa ja kauheaa. Todella kauheaa.

Noin sivulla 200 jätin kirjan kesken. Syy oli se, että siihen mennessä jo toisen kerran silvottiin ruumiita. En jaksanut enää. Ehkä olisin jaksanut pitempään, jos minulla olisi ollut enemmän lukuaikaa ja toinen tilanne. Nyt on vain hetki ennen nukahtamista ja kun ei mitään eikä ketään muuta seuraa siinä tilanteessa ole, en jaksa tällaisia painajaisia.

Mutta ei tämä ole ainut syy sekaviin tunteisiin. Jollain tavalla kirja on kyllä ihan ilmeisen hyvää kirjallisuutta. Kuvaus on tehokasta ja näkökulmallista. Silti ihmettelen epätäydellisiä lauseita. Onko se joku omaperäinen tyyli vai huolimattomuutta? Toinen, mikä ihmetytti, oli epärealistiset seikat kaiken inhorealismin keskellä. Otetaan vaikka kirjan pääparin välinen suhde. Jos nainen elää kahden lapsen kanssa metsässä hökkelissä kuin susi luolassa, ei hän hankkiudu suhteisiin ventovieraan kanssa ja tee ehdoin tahdoin lisää lapsia. Ei ainakaan tällainen nainen, jolla muutoin on niin vahva eloonjäämisvietti. Minusta koko juttu yksityiskohtien kuvauksineen on ihan outo seksuaalifantasia. Kirjassa myös äiti jättää vastasyntyneen lapsen kahdeksi vuorokaudeksi isän hoitoon, ilman imetystä, pelkälle vedelle. Nähdäkseni lapsi ei voi kestää niin kauaa. Vastaavia omituisia juttuja kirjassa on niin paljon, että ne heikensivät eläytymistä.

Mutta jollain toisella tavalla teksti siis kuitenkin oli erittäin hyvää.

Onnistumisten takana on työtä ja epäonnistumisia

Laterna Magica
Ingmar Bergman
Otava 1987 (pokkari myöhemmin)

Tämä tarttui mukaani kirjamessujen pokkarilaarista, kolme pokkaria kympillä - mikä on ainut selitys sille, että luin sen suomeksi. Tälläiset on luettava alkukielellä.

Olen suuri IB -fani, olen nyt joulun aikaan taas kerran katsonut Fannyn ja Alexanderin ja mikä onnenpotku, kun Siilinjärven kirjastosta löytyi vielä se pitempi versio.

Laterna Magica on Bergmanin muistelmateos. Oli jännä lukea sieltä niitä aineksia, jotka ovat päätyneet F&A:han. Omasta lapsuudesta ne ovat peräisin, taiteilijan vapaudella järjestettyinä.

Luovan työn tekijälle Bergmanin muistelmat ovat erityisen kiinnostavaa ja kannustavaakin luettavaa siksi, että enimmäkseen se sisältää kertomuksia kaikenlaisista epäonnistumisista. Niin suuri ja tärkeä taiteilija kun hänestä tulikin, elämä ei totisesti ollut tanssia. Tätä vasten muistelen vähän huvittuneena kaikenlaisia nekrologeja ja muisto-ohjelmia, joita tuli hänen kuolemansa yhteydessä pari vuotta sitten. Pelkkää suitsutusta, suurmiehen korottamista jaliustalle monumentiksi. Muistelen muitakin vastaavia, jokaisen itseään kunnioittavan musiikkitoimittajan pitää kiroittaa suuria sanoja Sibeliuksesta. Onkohan meillä toimittajilla sellainen taipumus, että tunnemme itsemme suuriksi, kun pääsemme kirjoittamaan isolla palstatilalla suuria sanoja suurmiehistä?

Epäonnistumisista, harha-askelista ja surkeuksista ja kaikenlaisista sairauksistakin Bergman pääsi eteenpäin jatkamalla sitkeästi työtään. Sehän se on ainut vastaus, surkeuksiin ei pidä jäädä. Tämän kun aina muistaisi omalla vuoristoradallaan.

Yksityiselämästäänkin Bergman kirjoittaa. Olen joskus aikaisemmin lukenut hänen lapsuuttaan kuvaavan Den goda viljanin, joten osa siitä oli tuttua. Hänestä tuli ihmisten välisen vuorovaikutuksen ja tunteiden mestarikuvaaja elämänkoulun kovilla opeilla - sillä että joutui lapsena sietämään kotonaan kauheaa ristiriitaa perheen ulkokuoren ja sisäisen elämän välillä. Kyvyn rakastaa hän saavutti vasta vanhana. Ensimmäiset avioliitot ja perheet vaikuttavat aika kauheilta, teki pahaa lukea täydellisestä vastuuttomuudesta vaimoja ja lapsia kohtaan. Ei Bergman kaikesta tästä ylpeydellä kerro, vaan kokee vastenmielisyyttä omaa nuorta itseään kohtaan.

Viimeinen luku käsittelee viiltävällä tavalla aikuisen ymmärryksen kautta lapsuusperheen hänen sieluunsa aiheuttamaa haavaa. Jotkut onnistuvat tekemään sellaisesta taidetta, toiset tuhoutuvat.