tiistai 19. elokuuta 2008

Voi Veli-Matti, minkä tytölle teit!


Anna Liisa
Ooppera Kapsäkki
Aleksanterin teatteri
Minna Canthin näytelmän pohjalta
19.8.2008

**

Minulle tarjoutui yllättäen lippu tähän esitykseen ja olin ilahtunut, kun radiossa ja lehdissäkin tätä uutuusoopperaa oli aika lailla käsitelty, jopa odotettuna tapauksena.

Mutta täytyy sanoa, että ei iskenyt. Kertomus on ihan klassikko, upea yhteiskunnallinen draama ja moraliteetti. Se toimi hyvin, kun ei ollut liiaksi käpälöity.

Mutta sitten musiikki. En löytänyt siitä minkäänlaisia kauneusarvoja. Muutaman vaikuttavan kohdan, esimerkiksi kun Anna Liisa ensimmäisen kerran vajosi syvään suruun surmaamansa lapsen takia ja alkoi laulaa "nuku nuku nurmilintu, väsy väsy västäräkki..." Muusta ei löytynyt juuri melodiaa eikä rytmiäkään. Äänillä oli kyllä onnistuttu toisin paikoin ilmaisemaan voimakkaita tunnetiloja, mutta siinäkin mentiin sillä tavalla metsään, että juuri kun laulajalla oli tekstissä huippukohta, jonka olisi suonut välittyvän ymmärrettävästi myös kuulijalle, sen päällä törisi joku kovaääninen puhallin ja suunnilleen samalla korkeudella. Puhaltimet tekevät tehokkaita välimerkkejä oopperoihin, muistuu mieleen esimerkiksi Viimeisistä kiusauksista kohtaus, jossa naiskuoro huutaa "Juhana on kuollut!" Kyllä siinäkin torvet törisevät, mutta vuorotellen naisten kanssa, ei yhtä aikaa. Toisen näytöksen kohokohdaksi tarkoitettu äidin ja tyttären virsi kuulosti vain lähinnä surkealta ulinalta.

Voihan olla, että musiikki vain oli NIIN hienoa, että se ylitti minun ymmärryskykyni. Jos näin on, yritän jalostaa korvaani. Siinä voi olla tekemistä.

Erityisen tuskaista seurattavaa olivat joukkokohtaukset, joissa usein viisi tai useampikin laulaja lauloi jotain omaansa kaikkien muiden kanssa päällekkäin ja ilman mitään kontaktia kehenkään. Ensimmäinen ongelma siinä on, ettei kuulija saa mitään selvää mistään ja toinen siitä seuraava ongelma, että tarinan kuljetus siltä kohtaa jää arvauksen varaan. Taitava säveltäjä osaa punoa tällaisenkin, Mozartin taikahuilussa on huikea kohta, jossa ainakin viisi ihmistä laulaa yhtä aikaa omiaan toistakymmentä minuuttia. Esimerkiksi kohta, jossa kuoro heitteli keltaisia rutistettuja papereita ja liikkui mastodonttimaisesti pitkin lavaa, jäi minulle epäselväksi: ilmensivätkö he raivoa vai riemua? Seuralaiseni tiivisti asian niin, että mitä vähemmän väkeä lavalla, sen paremmin toimi. Tilannetta pelastaakseen olivat varmasti tehneet sen päätöksen, että käsiohjelman hinnalla sai myös libreton. Sitä vain ei nähnyt lukea.

Molemmat tähdet menevät Helena Juntuselle (Anna Liisa), joka yllätti minut näyttelijänlahjoillaan. Ihan hyviä näyttämöpersoonia oli muitakin, esimerkiksi Juha Hostikan esittämä Johannes, joka oli niin kertakaikkinen mammanpoika, että se meni jo huumorin puolelle.

Käsiohjelmassa ohjaaja Erik Söderblom analysoi, että Anna Liisa on jotenkin aikalaisemme. Hän näkee näytelmässä jopa kulutuskulttuurin kritiikkiä, mikä minusta on aika kaukaa haettua. Nykyihmisen ahdistusta kuvaavilla kappaleilla voi varmaan perustella mitä tahansa taideteosta.

Seuralaiseni totesi väliajalla, että kerrankin seura peittoaa esityksen. Eikä se johtunut seurasta, vaan esityksestä.


tiistai 12. elokuuta 2008

Sosiaaliluokka on oleellinen osa identiteettiprojektia

Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Katriina Järvinen ja Laura Kolbe
Kirjapaja 2007

****1/2

Tämä kirja oli siinä mielessä huonoa yöpöytälukemistoa, että se aiheutti minulle villin päänsisäisen neuvottelun omasta asemastani luokkayhteiskunnassa. Siis erittäin hyvä kirja.

Voisin ja vähän haluaisinkin ryhtyä nyt kirjoittamaan auki kirjan aiheuttamia pohdintoja omasta taustastani ja valinnoistani, mutta jätän sen tekemättä, koska haluan pysyä välilöissä sukulaisteni kanssa. Toden totta, yhteiskuntaluokista puhuminen on tabu ihan riippumatta siitä, mistä luokasta on peräisin. Tämä tulee kirjasta kaikin puolin esille. Sitäkin rohkeampi veto on, että kumpikin kirjoittaja lähtee aiheen käsittelyssä liikkeelle omasta itsestään.

Vaikka asiasta ei ole sopivaa puhua, yhteiskuntaluokka, se, mihin on syntynyt, mihin kokee kuuluvansa tai mihin pyrkii, on erittäin tärkeä osa ihmisen identiteettiä. Kirjassa käytetyn määritelmän mukaan identiteetti hakee vastausta kysymykseen "Kuka minä olen?" sekä "Mikä arvo on sillä, mitä minä olen?". Näin se on: ihminen hakee olemisensa määritelmän ja arvon peilaamalla itseään ympäristöönsä. Ympäristöstä me haemme myös hyväksyntää ja arvostusta. Luokka-asema muodostuu koordinaatistosta, jonka tärkeimpiä ulottuvuuksia ovat raha ja kulttuurinen pääoma. Näiden lisäksi, ikään kuin syvyysulottuvuutena, on perheen historia. Kun ihmisiä ja heidän puuhiaan katsoo vähän kauemmin, heidät on aika helppo sijoittaa tälle koordinaatistolle. Syntyperälleen ei kukaan mahda mitään, raha-asiat ovat jo enemmän omasta toiminnasta kiinni, ja tapoja ja ymmärrystä voi jokainen tämän ilmaisen koulutuksen ja kirjastolaitoksen maassa toimittaa itselleen mielin määrin. Liikkumavapautta luokkakoordinaatistossa on siis ja jokaisen paikka on jännästi yksilöllinen. Niin myös kirjan kirjoittajien sekä heidän haastattelemiensa ihmisten.

Katriina Järvisen ja Laura Kolben tekstit ovat keskenään siinä määrin eritasoiset, että puoli pistettä jää uupumaan täysistä. Katriina onnistuu kirjoittamaan erittäin nautittavasti ja koko ajan henkilökohtaisen kosketuksen säilyttäen. Toki hänen tarinansakin on paljon mojovampi. Laura sortuu toisin paikoin vähän luennoimaan. Hän julistaa olevansa ja kasvattavansa lapsensakin sivistyneeksi eurooppalaiseksi. Jäin pohtimaan, mikä ja kuka sellainen on? Häneltä jäävät määrittelemättä sekä eurooppalainen että sivistynyt. Nähdäkseni Eurooppa on hyvin monitahoinen käsite ja epäselväksi minulle jää, tarkoittaako Laura sivistyksellä jotakin erityistä tietopääomaa, asennetta vai tapakulttuuria?

Joka tapauksessa suosittelen kirjaa lämpimästi! Kun olet lukenut sen, arvoisa blogilukijani, niin ota yhteyttä - kerrotaan toisillemme kahden kesken hiljaa pimeässä omat luokkatarinamme!

lauantai 9. elokuuta 2008

Hurmaavia kuopiolaisia nassikoita

Pikku Pietarin piha
Tammenrannan kesäteatteri
Kuopio
Kirjoittanut Aapeli
31.7.2008

***1/2

Savolaisen kesäteatterikauden päätteeksi kävimme katsomassa paikallisnäytelmänä pidettävän Pikku Pietarin pihan.Tämä oli sellainen harmiton kesäteatterikappale, jonka tarkoitus oli varmaan syventää yhteisten juurien tuntemusta.

Esitys perustui siihen, että oli löydetty koko joukko kyvykkäitä ja halukkaita pikkupoikia ja vähän tyttöjäkin. Ja hyvinhän se meni. Itse asiassa lasten näytteleminen oli tasaisempaa kuin aikuisten.

Tammenranta on hienolla paikalla, pienen vesivoimalan äärellä. Oikeastaan olisin halunnut tietää siitä enemmänkin, ihan tuntui kuin vesivoimalan vierellä olisi ollut yksityinen kotitalo. Mikähän historia paikalla on?

Näytelmän lavasteet olivat kunnianhimoisesti rakennetut ja hienot. Näyttämö oli aika suuri ja varsinkin leveä, eikä näyttelijöillä ollut poskimikrofoneja. Melkein tuntui, että ne olisivat olleet paikallaan, kun ilmaisu vähän hukkui huutamiseen. Ihan paras näyttelijä oli Harakan akkaa esittänyt nainen, aikuispääroolit jäivät vähän ohuiksi.

Keskinkertainen arvio keskinkertaisesta näytelmästä, keskiarvon yläpuolelle arvio nousee lavastuksen ja teknisen toteutuksen ansiosta.