Otetaan ajan ilmiöt ja tehdään niistä ooppera

Isän tyttö
Olli Kortekangas
Suomen kansallisooppera 10.2.2009
***

Menin hyvin kiinnostuneena katsomaan Isän tyttöä, kun olin toissa kesänä nähnyt sen Savonlinnan versiota sivusilmällä televisiosta. Minusta hahmot näyttivät silloin raikkailta ja mielenkiintoisilta.

Raikkaita ja mielenkiintoisia ihmishahmoja oopperassa oli myös Helsingissä. Se oli Isän tytön paras puoli - samoin kuin se, että näyttelijäntyö oli niin hyvää. Minusta tämä pärjääjä-isoäiti, joka otti poikaystäväkseen talonmiehen, oli oikein sympaattinen. Samoin muut naishahmot. Heissä oli luonnetta.

Mitä tulee musiikkiin, en osannut siihen ihastua. Jotenkin se tuntui vähän jäsentymättömältä. Onko nykyisessä nykymusiikissa ihan kiellettyä, että sieltä jäisi joku korvamato? Vielä Aulis Sallisen ja Joonas Kokkosen oopperoissa sellaisia on. En huomannut, milloin musiikki olisi ilmentänyt onnellisia tunteita, milloin muita tai mikä ero näillä olisi sävelkielessä ollut. Olisi ollut ihan paikallaan, jos olisi kuulunut vaikka duurisointuja silloin, kun kyse oli rakkaudesta tai lapsista.

Ajankuvia ja aikamatkoja tässä tehtiin, niin kuin eduskunnan juhlatilausoopperalta voi odottaakin. Välillä tuntui vähän päälleliimatulta, kun esimerkiksi kuoro oli puettu kaikkien aikojen muotivaatteisiin. Sitäkin päälleliimatumpia olivat haavikkomaiset syllogismit, jotka kuulostavat komeilta ja syvällisiltä, mutta eivät tarkoita mitään: nyt on nyt... jne.

Mutta kyllä kannatti mennä, vaikka seuralaiseni valitti, että olisi lähtenyt väliajalla kotiin, ellei olisi ollut seuraa. Ja kun oopperan väliaikatarjoilun tuottava firmakin on muuttunut, eikä sieltä enää saa Laphroaig-viskiäkään!