Onnistumisten takana on työtä ja epäonnistumisia

Laterna Magica
Ingmar Bergman
Otava 1987 (pokkari myöhemmin)

Tämä tarttui mukaani kirjamessujen pokkarilaarista, kolme pokkaria kympillä - mikä on ainut selitys sille, että luin sen suomeksi. Tälläiset on luettava alkukielellä.

Olen suuri IB -fani, olen nyt joulun aikaan taas kerran katsonut Fannyn ja Alexanderin ja mikä onnenpotku, kun Siilinjärven kirjastosta löytyi vielä se pitempi versio.

Laterna Magica on Bergmanin muistelmateos. Oli jännä lukea sieltä niitä aineksia, jotka ovat päätyneet F&A:han. Omasta lapsuudesta ne ovat peräisin, taiteilijan vapaudella järjestettyinä.

Luovan työn tekijälle Bergmanin muistelmat ovat erityisen kiinnostavaa ja kannustavaakin luettavaa siksi, että enimmäkseen se sisältää kertomuksia kaikenlaisista epäonnistumisista. Niin suuri ja tärkeä taiteilija kun hänestä tulikin, elämä ei totisesti ollut tanssia. Tätä vasten muistelen vähän huvittuneena kaikenlaisia nekrologeja ja muisto-ohjelmia, joita tuli hänen kuolemansa yhteydessä pari vuotta sitten. Pelkkää suitsutusta, suurmiehen korottamista jaliustalle monumentiksi. Muistelen muitakin vastaavia, jokaisen itseään kunnioittavan musiikkitoimittajan pitää kiroittaa suuria sanoja Sibeliuksesta. Onkohan meillä toimittajilla sellainen taipumus, että tunnemme itsemme suuriksi, kun pääsemme kirjoittamaan isolla palstatilalla suuria sanoja suurmiehistä?

Epäonnistumisista, harha-askelista ja surkeuksista ja kaikenlaisista sairauksistakin Bergman pääsi eteenpäin jatkamalla sitkeästi työtään. Sehän se on ainut vastaus, surkeuksiin ei pidä jäädä. Tämän kun aina muistaisi omalla vuoristoradallaan.

Yksityiselämästäänkin Bergman kirjoittaa. Olen joskus aikaisemmin lukenut hänen lapsuuttaan kuvaavan Den goda viljanin, joten osa siitä oli tuttua. Hänestä tuli ihmisten välisen vuorovaikutuksen ja tunteiden mestarikuvaaja elämänkoulun kovilla opeilla - sillä että joutui lapsena sietämään kotonaan kauheaa ristiriitaa perheen ulkokuoren ja sisäisen elämän välillä. Kyvyn rakastaa hän saavutti vasta vanhana. Ensimmäiset avioliitot ja perheet vaikuttavat aika kauheilta, teki pahaa lukea täydellisestä vastuuttomuudesta vaimoja ja lapsia kohtaan. Ei Bergman kaikesta tästä ylpeydellä kerro, vaan kokee vastenmielisyyttä omaa nuorta itseään kohtaan.

Viimeinen luku käsittelee viiltävällä tavalla aikuisen ymmärryksen kautta lapsuusperheen hänen sieluunsa aiheuttamaa haavaa. Jotkut onnistuvat tekemään sellaisesta taidetta, toiset tuhoutuvat.