Onnistumisten takana on työtä ja epäonnistumisia

Laterna Magica
Ingmar Bergman
Otava 1987 (pokkari myöhemmin)

Tämä tarttui mukaani kirjamessujen pokkarilaarista, kolme pokkaria kympillä - mikä on ainut selitys sille, että luin sen suomeksi. Tälläiset on luettava alkukielellä.

Olen suuri IB -fani, olen nyt joulun aikaan taas kerran katsonut Fannyn ja Alexanderin ja mikä onnenpotku, kun Siilinjärven kirjastosta löytyi vielä se pitempi versio.

Laterna Magica on Bergmanin muistelmateos. Oli jännä lukea sieltä niitä aineksia, jotka ovat päätyneet F&A:han. Omasta lapsuudesta ne ovat peräisin, taiteilijan vapaudella järjestettyinä.

Luovan työn tekijälle Bergmanin muistelmat ovat erityisen kiinnostavaa ja kannustavaakin luettavaa siksi, että enimmäkseen se sisältää kertomuksia kaikenlaisista epäonnistumisista. Niin suuri ja tärkeä taiteilija kun hänestä tulikin, elämä ei totisesti ollut tanssia. Tätä vasten muistelen vähän huvittuneena kaikenlaisia nekrologeja ja muisto-ohjelmia, joita tuli hänen kuolemansa yhteydessä pari vuotta sitten. Pelkkää suitsutusta, suurmiehen korottamista jaliustalle monumentiksi. Muistelen muitakin vastaavia, jokaisen itseään kunnioittavan musiikkitoimittajan pitää kiroittaa suuria sanoja Sibeliuksesta. Onkohan meillä toimittajilla sellainen taipumus, että tunnemme itsemme suuriksi, kun pääsemme kirjoittamaan isolla palstatilalla suuria sanoja suurmiehistä?

Epäonnistumisista, harha-askelista ja surkeuksista ja kaikenlaisista sairauksistakin Bergman pääsi eteenpäin jatkamalla sitkeästi työtään. Sehän se on ainut vastaus, surkeuksiin ei pidä jäädä. Tämän kun aina muistaisi omalla vuoristoradallaan.

Yksityiselämästäänkin Bergman kirjoittaa. Olen joskus aikaisemmin lukenut hänen lapsuuttaan kuvaavan Den goda viljanin, joten osa siitä oli tuttua. Hänestä tuli ihmisten välisen vuorovaikutuksen ja tunteiden mestarikuvaaja elämänkoulun kovilla opeilla - sillä että joutui lapsena sietämään kotonaan kauheaa ristiriitaa perheen ulkokuoren ja sisäisen elämän välillä. Kyvyn rakastaa hän saavutti vasta vanhana. Ensimmäiset avioliitot ja perheet vaikuttavat aika kauheilta, teki pahaa lukea täydellisestä vastuuttomuudesta vaimoja ja lapsia kohtaan. Ei Bergman kaikesta tästä ylpeydellä kerro, vaan kokee vastenmielisyyttä omaa nuorta itseään kohtaan.

Viimeinen luku käsittelee viiltävällä tavalla aikuisen ymmärryksen kautta lapsuusperheen hänen sieluunsa aiheuttamaa haavaa. Jotkut onnistuvat tekemään sellaisesta taidetta, toiset tuhoutuvat.

Nainen tarvitsee aikaa

Elä ihmeessä
Hilkka Olkinuora
Helmi 2008
***

Tartuin tähän myönteisten kritiikkien perusteella ja koska tykkään Olkinuoran suorasukaisesta tyylistä.

Kun olin lukenut noin sivun, ja selannut vähän eteenpäin, päätin, etten käytä kirjaan yhtä iltaa eteenpäin. Ei siksi, etteikö se ole hyvä, vaan siksi, että olen viime vuosina lukenut niin paljon tällaista arkiviisauskirjallisuutta, etten juuri nyt kaipaa sitä enempää. Kaikki kirjan totuudet ovat jostain jo minulle niin tuttuja, että osaisin kirjoittaa itse ihan samanlaisen kirjan. Ei silti, toivon, että kirjasta on paljon tukea ja rohkaisua monelle naiselle, jotka huomaavat olevansa ahtaissa elämäntilanteissa.

Yksi kohta jäi kuitenkin mietityttämään, ja se on se, jossa puhutaan työelämän valinnoista.

"Monet naiset ovat ratkaisseet naistyöpulman ryhtymällä yrittäjiksi. He tavoittelevat ja usein löytävätkin muuta kuin miestyöpalkitsevuutta. Työaikojen vapautuminen, innostava työnsisältö, inhimillinen ilmapiiri, pokkuroinnin ja palaverien puute motivoivat. Vaarana on kuitenkin, että naiset vetäytyvät omille mukavuusalueilleen, rattoisaan reservaattiin, sen sijaan että he olisivat mukana muuttamassamiespainotteista työelämää ihmismäisempään suuntaan."

Tämähän kuvaa tarkkaan minun valintojani. Tunnen piston sydämessäni tai ainakin jonkinlaisen haasteen.

Minusta ratkaisu on se, että työelämän on tunnustettava tätienergian mahdollisuudet. Naiset elävät pitkään ja pysyvät työkuntoisinakin pitempään kuin miehet. Sen jälkeen, kun lapset eivät enää tarvitse koko ajan läsnäolevaa äitiä, naisilla on parikymmentä hyvää työvuotta edessään. Kaikenlaisiin johtotehtäviin tarvitaan muitakin kuin sellaisia naisia, jotka ovat jo varhaisessa aikuisuudessaan päättäneet jättää perheellistymättä (tai jotka ovat siihen tilanteeseen päätyneet tahtomattaan). Tarvitaan naisia, jotka ovat olleet elämän suurissa mankeleissa, kokeneet lapsellisten ruuhkavuodet ja riittämättömyyden, aviokriisit, rahan tiukkuuden, ajan puutteen, joka suunnalta tulevat ylivoimaiset vaatimukset omissa nahoissaan. Sellaisista naisista voi tulla ihmismäisiä johtajia, jotka muuttavatkin työelämän arvoja ja toimintatapoja.

Mieleen tulee monta tällä hetkellä johtavassa asemassa olevaa naista, mutta en ryhdy kehumaan nimeltä, koska en tunne heidän johtamistapojaan. Eihän ankara naisenelämä välttämättä ketään jalosta, voihan olla, että ruuhkavuosiputken päästä tulee myös vallanhimoisia, kostonhaluisia tyranneja. Mutta jos hyvin käy, niin myös erittäin avarakatseisia, ihmisten hyvinvoinnista kiinnostuneita luovia ongelmanratkaisijoita.

En tiedä pääsenkö ja haluanko edes koskaan täältä mukavuusreservaatista isommille vesille vaikuttamaan, mutta ainakin kannustan niitä, joilla on ilmeisiä mahdollisuuksia ja taipumuksia!

Mielen pyörteitä raukeasta elämästä

Kesäpäiväkirja
Kati Tervo
WSOY 2008
***

Tulipa vastaan kirja, joka herätti isot tunteet. Ensimmäinen ajatus oli ihan rehellinen kateus. Kuinka jollakulla, ja vielä kirjoitushaluisella ihmisella voi olla noin helppo elämä! Mikäs on kirjoitellessa, kun aikaa on paljon, vain yksi ja aika iso lapsi hoidettavana, ei päivätyötä, ei rahahuolia. Siinä voi antautua tarkkailemaan lintuja ja kasveja, muistelemaan muinaisia ja penkomaan tunteita.

Mutta kun vähän pidemmälle luin, kateus katosi. Alkoi pikemminkin ahdistaa moni asia. Miten aikuisen naisen tahto ja tarpeet voivat olla miehestä kiinni. Autoa ei hankita, kun mies ei halua, niinpä nainen raahailee ruokia ja tavaraa mökille vaivalloisten taipaleiden takaa. Vielä kauheammalta tuntui, että viisikymppinen nainen joutuu kestämään satunnaisesti ryyppäilevää, murjottavaa, tiuskivaa ja katoavaa miestä - vielä sellaista, josta on faktisesti riippuvainen. En jaksaisi sellaista ollenkaan. Mutta Kati vakuuttelee moneen kertaan olevansa onnellinen. Sehän on hyvä, en epäile ollenkaan. Minä vain ahdistuisin tuollaisissa oloissa. Minun kykyni sietää sikamaisuuksia on vain niin vähäinen. On se hyvä, ettei kukaan mies joudu sietämään minun suvaitsemattomuuttani!

Kirja on hyvin kirjoitettu, teksti sujuvaa ja vetävää, ja siksi puoltaa paikkansa. Jäin miettimään, että jos tästä puuttuisi se ulottuvuus, että Kati on tunnetun ja julkisuudessa mielellään patsastelevan kirjailijan vaimo, niin olisiko kirjalla yleistä kiinnostavuutta? Muistaakseni Kesäpäiväkirja sai aika myönteiset kritiikit ja siksi kai minäkin kirjaan tartuin. Se toimi minullekin peilinä ja herätti tunteita, joten sillä tavoin se oli kannattava lukukokemus. Mutta muuten tuntuu, että sen arvo on avatussa intimiteetissä, ei missään sen suuremmassa tai yleisemmässä. Jäin miettimään, että mikä meitä vaivaa, kun me niin kaipaamme ja arvostamme tällaista etäintimiteettiä?

Onnettoman ihmisen tunnustuksia puun takaa

Onnellisuuden opas
Timo Airaksinen
Johnny Kniga 2006

***

Luin tämän viime keväänä pikavauhtia ja pääpiirteissään, kun valmistauduin haastattelemaan Airaksista. Muistan, että hekottelin silloin ääneen ja päätin lukea kirjan ajan kanssa uudelleen. Sen siis syksyn korvalla teinkin, ja aika korkein odotuksin.

Mutta hymy hyytyi. Airaksinen leikkii lukijansa mielikuvituksen, ennakkoluulojen ja eettisten aatosten kanssa jonkinlaista kuminauhaleikkiä, jossa ei koskaan voi olla varma, onko kirjoittaja tosissaan vai ironisoiko hän ja jos, niin kehen piikki osuu. Tästä tietysti olivat peräisin myös ensimmäisen lukukokemuksen hyvät naurut. Toisella kertaa tuli lopulta apea olo, kun kaikki onnellisuuden kuvitelmat ja pyrkimykseet oli purettu, ei jäljellä tuntunut olevan juuri mitään mihun tarttua. Varsinkin se, mitä Airaksinen kirjoittaa ihmisten välisistä suhteista, oli aika karua. Välillä ihan tuli mieleen - vaikkei tietysti tällaista saa korkeasti arvostetun filosofian professorin kohdalla varmaan edes arvella - että hän jotenkin purki omaa elämänpettymystään.

Kolme tähteä kuitenkin Hauskaa teksti toki oli, tavattoman hilpeää toisin paikoin. Ja ihan kuningasajatus kuitenkin oli se, että parasta onnea on mielenrauha ja paras pyrkimys onnen tavoittamiseen on välttää kaikkea, mikä voi horjuttaa mielenrauhaa. Tämän allekirjoitan. Samoin kuin ajatuksen siitä, että elämää ei voi hallita, mutta elämän kaikkine hallitsemattomine tapahtumineen voi ottaa haltuunsa. Tästä kaikesta kolme tähteä

Tietysti minulla ja Airaksisella on ajattelussa radikaalisti eri gravitaatiopiste, kun minä uskon Jumalaan ja Airaksinen ei. Vakaumuksensa hän toi kirjassa esiin, vaikka ihan puolihuolimattomasti hän toisin paikoin kirjoitti Luojan isolla ja lähestyi loppupäätelmissään sellaisia kosmologisia ulottuvuuksia, jotka minun silmissäni sisälsivät Jumalan ajatuksen.