Keitä me olemme ja kuulummeko me yhteen

Kolmas
Kirjoittanut Kati Kaartinen, ohjannut Johanna Freundlich
Kom-teatteri
4.11.2008

****

Ensimmäistä kertaa koko syksynä pääsin teatteriin, viimeinkin! En voi syyttää kuin itseäni huonosta ajankäytön suunnittelusta, jonka seurauksena olen joutunut tekemään töitä vapaailtoinani. Mutta nyt se on loppu.

Kolmas on näytelmä ihmisten kohtaamisesta ja kohtaamattomuudesta elämänkaaren eri vaiheissa. Näytelmässä on kolme pariskuntaa, seitsemänkymppiset Kyllikki ja Sakari, nelikymppiset Oskari ja Katariina sekä kaksikymppiset Veera ja Lauri. Näiden tarinat, tai pikemminkin intiimit kohtaamiset punoutuvat toisiinsa vähän arvoituksellisella tavalla. Pariskuntien jäsenet kohtaavat tai eivät kohtaa toisensa hississä, jonossa, kerrostalon yhteisessä saunassa tai lammen rannalla. Eri tarinoita kannatteleva rakenne oli ehkä heikoin lenkki. Joskus se oli olemassa, toisinaan ei. Minulle ei missään vaiheessa valjennut, millä logiikalla pariskunnat vaihtoivat näyttämöllä paikkaa keskenään, mutta oliko se tärkeää? Kotimatkalla tajusin pukuihin liittyvän symboliikan. Kaikki riisuivat ja pukeutuivat tuon tuosta, ja naisilla oli iästä riippumatta kaikilla samanlaiset alusvaatteet. Sisältä siis kaikilla on jotain samaa.

Kyllikki ja Sakari ovat toisiinsa syvästi kiintyneitä ja heillä on kaikin puolin mukavinta. Toisin kuin nuorempien parien kohdalla, elämän paineet eivät rasita, on varaa vitsailla ja sanailla. Kaksi asiaa pohdituttaa ja pelottaa, kuolema ja dementia. Eivät nämä ole mitään pieniä pelkoja. Mutta niiden ylikin heitä kannattelee kohtaaminen, joka on iästä huolimatta myös kaikista pariskunnista eniten seksuaalista luonteeltaan. Jotenkin heitä kävi ihan kateeksi.

Keski-ikäiset Oskari ja Katariina sen sijaan rimpuilivat niin, että hiki tuli minullekin. On menestymisen pakko, joka näyttää ajavan ennen muuta Katariinaa. Hän haluaa isomman asunnon ja sosiaalista asemaa. Oskari painaa ja tekee rahaa, mutta väsyy. Hänen heikko ja haavoittuva sisimpänsä näyttäytyy muun muassa tilanteessa, jossa häneltä pääsee pissa housuun yöllä sängyssä. Katariina ei kestä sitä ollenkaan, hän joutuu täydelliseen paniikkiin. Heikkouteen ei ole varaa hänen rakennelmassaan. Tunnistan Katariinan hädän oikein hyvin. Elämä on henkilökohtainen menestymisprojekti, se tässä ja nyt, nyt on näytön paikka. Aikaa ei ole hukattavaksi. Ei ole vieras tunne. Mutta sitten Oskarista ei voi olla pitämättä. Hän on vähän roisi, mutta hurmaavalla tavalla. Oskarissa on huumoria ja lämpöä. Oskarin pisteet laskivat minun silmissäni nollalukemiin, kun hän ryyppäsi itsensä känniin eikä pukeutunut juhlapukuun kun he olivat lähdössä kutsuille. Se on sietämätöntä mielenosoittamista. Mutta siinä kohdassa, jossa hän sanoutui irti työstään ja palautti auton, sanoi uupuneensa ja pyysi vaimoltaan ymmärrystä, minun sympatiani siirtyivät 100% Oskarin puolelle. Oskari kertoi olevansa ihminen, mutta sitä ei Katariina hyväksynyt, vaan häipyi. Se oli minusta käsittämätön ratkaisu naiselta, eipä herunut sympatiaa.

Nuorella parilla oli ongelmana jotenkin päästä toistensa luo. Nykyisen elämänmenon hektisyys ja tyhjyys vaivasi heitäkin ja uhkasi tehdä hulluiksi. Tämä juttu jäi minulle vähän hämäräksi samoin kuin se, miten se sitten lopulta ratkesi onnellisesti. Sympaattisen arkoja he olivat kuitenkin.

Näytelmä toimi loistavien näyttelijöiden varassa, eihän KOM:issa muita ole nähtykään. Hannu Lauri onnistui Sakarina tekeytymään itseään aika lailla vanhemmaksi. Pekka Valkeejärvi oli jotenkin aika ihana nallekarhu Oskarina, ja Liisa Mustonen kireänä Katariinana. Vaikka tarinan rakenne jäi vähän hataraksi, homma toimi. Sitä katsoi mielellään ja mieli kiinnittyneenä. Jonkun kerran sai nauraakin.